Aamulla ylös klo 06.20. Ensimmäinen auts. Oon tottunut siihen, että maksit on viimeisenä iltaisin, joten oli pieni shokki, kun tajusin että Porissa pitäisi olla sunnuntaiaamuna klo 8.30. No eihän se mitään, kun sängystä pääsi ulos. Iloisin mielin kohti kisoja pitkästä aikaa. Seuraava auts. Päivitin männäviikolla puhelimen softan ja samalla myös navigoinnin kartat. Kas kummaa, Nokian kartat ei sitten toimineetkaan ja se ei löytänyt ensimmäistäkään yhteyttä taivaallisiin suunnistajiin. Onneksi Henkalla oli puhelin mukana, mutta noi androidin navigoinnit eivät ole kovin kaksiset, joten pikkasen heikoissa kantimissa oltiin. Valittiin sitten vielä sellainen jännittävä maaseutureitti, joka kuullosti ihan hyvältä ja nopealta, mutta oli todellisuudessa vähän erilainen. Asematie nyt minun korvaani ainakin kuullostaa pitäjän keskeisimmiltä teiltä, mutta tuolla Noormarkussa se oli sellanen kärrypolku. Ladon kulmalta oikealle ja pihan kautta vasemmalle -tyyliin. Paljon kauniita maataloja nähtiin, eikä edes myöhästyttä, joten ei se sitten niin paha rasti ollutkaan.

Itse kisathan sujui ihan hirvittävän hienosti. Eli ei. Kolmen kuukauden tauko näkyi ja kuului.

Ensimmäinen rata meni ihan höyryjä päästellessä. Ipe piti erikoisia ääniä ja oli viritetty kun viulunkieli. Ratakin oli minun makuuni vähän kökkö, joten ei siitä ole hirveästi kerrottavaa jälkipolville. Päätin tehdä alkuun niiston, joka ei kuulu meidän vahvuuksiin. Mutta pakkovalssissa toisen siivekkeen kautta olis tullut huono linja jatkolle. Niistoja treenaamme siis jatkossa, ei onnistunut ei. Ipe ei pysynyt yhtään kuulolla ja säntäili minne sattuu. Koira oli pahasti hukassa. Puomin jälkeisellä putki-hyppy-putki osuudella näki aika hyvin tuon vireyden (vai kireyden?) - pakkovalssilla otti kiellon. Jarrut täydestä höökistä päälle ja sinkosi omille teilleen. Tunnistan tämän kieltoherkkyyden Ipen ongelmaksi kisoissa, jos vire ei ole kohdallaan.

Toinen rata oli kivempi. Profiili oli jouhevampi, eikä mitään kökköohjauksia tarvinnut kauheasti keksiä. Ennen rataa Ipen vire oli selvästi parempi, rauhallisempi ja keskittyneempi. Oma jännityskin oli jo laantunut. Meno tuntui oikein hyvältä. Kunnes. Kiirehdin sitten viimeisen putkenviennin ja kiellonhan se otti. Auts. Oli muka kiire seuraalle hypylle valssaamaan. Sen jälkeen se sitten levis. Viimeset rimat alas. Fiilis olis kuitenkin tosi hyvä myös radan jälkeen, vaikka loppu kurahti. Ipe oli kiva oma itsensä ja tekeminen tuntui hyvältä.

Viimenen oli hyppäri, jossa ei pitänyt olla oikein mitään erikoista. Alun putkikuljetuksista kun selviäisi, niin se olis kutakuinkin siinä. No en selvinnyt. Menin hakemaan liian voimakkaasti, jolloin jäin jälkeen ja koira livahti nenän edestä väärään päähän. Pasmat sekos ja koko loppurata oli silkkaa yleisön viihdyttämistä. Aina ei voi onnistua.

Päivän kruunasi pieni metsäpaini Ipen Viisel-veljen uuden pikkuveljen kanssa. Bonzo oli aivan ihana koipeliini, joka sai Ipen mukaan kunnon vääntöön. Ensin telmuttiin sammalpatjalla, sitten pureskeltiin välipalana maittavia keppejä ja lopuksi kahlailtiin kurakossa. Miten onnelliselta voi pieni ja vielä pienempi koira näyttää?