Ei ole ihan yks tai kaks kertaa kun olen taivastellut, että kuinka paljon voidaan 1,8-kiloisen koiran päälle sysätä huolta ja murhetta. Unna on pian neljä vuotta kestäneen elämänsä aikana joutunut jos jonkinmoisiin vastatuuliin ja välillä on ollut ihan hiuskarvan varassa, ettei tuuli ole vienyt sitä mennessään. Elopaino huomioon ottaen voidaan edellinen virke todeta sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti.

Unnahan tuli meille aika "vahingossa". Se oli pentueen ainoa, mutta silti pieni rääpäle isolla aukileella, joten vähän varauksella katsottiin mikä siitä kasvaa. No siitähän kasvoi melkein iso ja erityisen reipas chipatzu. Varsinainen tättähäärä. Se on pystynyt yllättämään mut jokaikinen päivä, aina pennusta alkaen - katsokaa vaikka:

Kuva: Pinja Kumento, 2007

Pari ensimmäistä vuotta sujui huolettomasti, siitäkin huolimatta että polvessa oli vikaa, mutta se ei oireillut siihen aikaan lainkaan. Unna on aina ollut yltiöonnellinen, vähän huolestuttavassakin määrin. Se ei oikein osaa olla huolissaan mistään. Sen oppimiskyky oli ja on edelleen niin monimutkainen palapeli, että minä en ole saanut näiden neljän vuoden aikana kiinni siitä langan päästä. Unnahan ei (yrityksistä huolimatta) osaa istua, maata, odottaa tai tehdä oikein mitään muutakaan käskystä. Se osaa käskystä vain ja ainoastaan yhden toiminnon: "ympäri". Ja silloin pyöritään niin perhanasti, ympäri ympäri ympäri kuin hyrrä. Pyörimällä se on pärjännyt tähänkin asti, joten mitäs sitä ressaamaan muista krumeluureista.

Pian kaksi vuotta sitten kääntyi Unnan onni sairaskertomusten osalta, kun sattui onnettomuus, jossa se sai vakavan päätrauman. Kun on pari päivää elänyt henkihieverissä olevan koiran kanssa, sitä jotenkin päättää, että perhana jos se tuosta selviää, niin sen eteen tehdään kaikki mahdollinen nyt ja aina. Kun on kerran taisteluun lähdetty, niin sitten taistellaan loppuun asti. Oikeanpuoleisesta halvauksesta selvittiin neljässä viikossa takaisin jaloillaan, perhanan polvi vaan kävi vaivaamaan. Vakuutusyhtiön kanssa keskusteltiin kerran jos toisenkin, kunnes saatiin päätös, että polvileikkaus korvataan. Polvileikkaukseen ei kuitenkaan päästy, kun viime talvena päätrauman ikävä muisto nosti päätään epilepsiakohtausten merkeissä. Sen jälkeen ollaankin eletty kohtauksesta toiseen ja juostu lääkäriltä toiselle. Epiepäilyn lomassa epäiltiin jo maksashunttia ja löydettiin sakkaa sapesta. Shuntti suljettiin tutkimuksilla pois, sakkaa poistetaan lääkehoidolla ja epilepsian leima lyötiin papereihin, kun neurologi katsoi videon Unnan kohtauksesta. Tässä sitä nyt ollaan.

Haen huomenna apteekista epilepsialääkettä ja Unna aloittaa mahdollisesti jopa lopun elämänsä kestävän lääkityksen. Sivuoireet kuullostivat aika kurjilta, joten toivottavasti niiden kanssa ei jouduta kovin usein kasvotusten. Toivossa eletään, että lääkityksellä saadaan kohtaukset kuriin ja pääsemme jatkamaan yltiöonnellista elämäämme. Jos vaikka päästäisiin sinne polvileikkaukseenkin pian, koska siitähän Unna olisi aivan haltioissan. Niinkuin kaikesta muustakin. Ainoa asia, josta huomaa Unnan kivikkoisen tien (eläinlääkärilaskujen lisäksi) on sen harmaantuva kuontalo. (Vrt. ensimmäistä ja viimeistä kuvaa, aikaväli alle 10kk) Sillä on jo sukunsa puolesta geneettinen taipumus varhaiseen harmaantumiseen, mutta esim. viimeisimmän YES:sin keikan jälkeen sen korvan kärjet haarmaantui kahdessa päivässä!

Unna on niitä once-in-a-lifetime tyyppejä. Se on vähän niinku Intia - sitä ei voi selittää, se on koettava itse ;) Oikeesti.

Unna kesällä 2010