Meidän harrastuselämä on todellisen trendikästä down shiftingiä. Jotensakin silti kaipaan meidän aktiivista elämää. Aikoinaan revittiin työn ja opiskelujen ohella illat treeneissä, hikoiltiin metsälenkeillä tai muuten vaan suhattiin tukka putkella. Viime aikoina meidän energiankulutus on ollut lajissaan sudoku-luokkaa eli tuumaillaan ja mietitään ja ei missään nimessä hötkyillä. Kausi-influenssan vuoksi meidän metsälenkitkin on olleet hidastettutja versioita aiemmista. Tänään liikuttiin maksimissaan 2,5 kilometrin verran, mutta aikaa kului lähes 1½ tuntia. Toki koirat liikkuu enemmän, mutta kyllä niidenkin meno ihan käyskentelyä on entiseen verrattuna. Ipelle tämä tekee onneksi hyvää. Hidasta kävelyä ja letkeää ravia, siitä on kuntoutujan lenkit tehty. Onneksi enää kuukausi. Toivottavasti enää kuukausi.

Eilen käytiin Hervannassa treenaamassa rauhallista taajamajälkeä. Ipelle tehtiin tuore Y-jälki, joka lähti varsin hyvin käyntiin ja eteneminen meni ihan hyvin vaikka tuli kovan luokan häiriötekijöitä vastaan (11-viikkoinen sheltti). Y-risteymässä tapahtui sitten jotain ihmeellistä. Kaikki muut suunnat olis etsijälle kelvanneet paitsi se oikea jälki. Oikein istui selvä maalin suntaan ja piippasi. Oliko taas kaukainen ilmaisu ja turhautui kun ei palkkaa tullut vai oliko oikeasti ihan pihalla. Risteymässä tuuli pyöri aika kovasti, joten voi tietysti olla että oli ihan ulapalla. Autoin oikealle jäljelle, jonka jälkeen eteni vielä ihan reippaasti, mutta maalin meinasi lähteä kiertämään takaapäin. Outoja aivotuksia tuolla kaverilla taas. Kasapäin. Maalissa Robi, 1½-vuotias labbispoika.

Ps. Me lähdetään ensi viikolla miekkavalassafarille Norjaan. Taas. Toivomme parempaa onnea kuin viime vuonna.