Joko nyt saa sanoa, että talvi riittäis? Tuntuu kauheelta, kun syksyllä odottaa niin kovasti lunta ja pakkasia ja nyt kun niitä on meille tarjottu oikein sydämiemme kyllyydestä, niin sitten rutistaan, että tulis jo kesä. Ikään kuin koskaan ei voisi olla tyytyväinen. Jos olisi vain tuo beecee niin ei ketuttais nää pakkaset juuri yhtään. Ainoastaan sen verran, että treenejä on peruuntunut aikamoinen määrä nyt talvikaudella pakkasten vuoksi. Mutta ulkoilumielessä Isla on kaikkiruokainen - kovemmilla pakkasilla meno senkuin kiihtyy. Mutta nuo pienet *huokaus* - se tossujen viritys alkaa maistumaan jo vähän puulta. Fannissa on sentään vähän karpaasin verta, mutta Unna on aivan onneton hiihtäjä. Unna toivoo jo kevättä ja kärpäsiä.

Pienten vähäinen liikkuminen näillä keleillä korostautuu sisäriekkumisen määrässä. Luojan kiitos, ne on noin pieniä. Eihän tulis kuuloonkaan jos pari bortsua rellestäis samanlailla sisälllä! On niiden painia ja kähnäystä kieltämättä hauska katsella, eilenkin mentiin pitkät tovit yhden narulelusta nyhdetyn pätkän kanssa. Fanni on aivan hulluna siihen narunpätkään ja taistelee kuin härkäpää siitä.

Eilen oli siivouspäivä ja alkaa tuntua jo kovasti siltä, että olisi mukava saada se puhuva kaksilahkeinen kotiin, jotta edes joku sanoisi pari kiitoksen sanaa putipuhtaasta kodista. Koirilta ei nimittäin heru kovin paljon kiitosta. Kaksi minuuttia sen jälkeen kun kun olin saanut tuotua matot takaisin lattiaan, oli yks lelu silputti tuhannen peräiksi matolle. Muutama tunti myöhemmin Unna kakkasi sisälle (se mielenilmaus oli suunnattu enemmänkin Pekka Poutaa kohtaa, oletan...) ja illalla kun treenien jälkeen istahdettiin koko kööri sohvalle nauttimaan ja katsomaan telkkaria, niin Isla tyhjensi anaalinsa jostain syystä niille sijoilleen. Siinä oli kukkaistuoksut enää historiaa.

Ai me vai?!

Tokotreenit meni oikein kivasti, tein Islan kanssa ekaa kertaa treeneissä täyspitkän paikkamakuun. Aikaisemmin olen aina yrittänyt ottaa varman päälle ja minimoinut epäonnistumiset. Mutta mukavastihan tuo 2-minuuttinen meni. Treenattiin noutokapulan kanssa vähäisen ja sain (aiheestakin) vähän huutia Eveltä siitä, että mulla on kevyt asennevamma koko noudon kanssa. Selittelin, ettei Islaa kiinnosta koko pahainen kapistus ollenkaan (katso edellisen postauksen viimeinen kuva), mutta ongelmahan on siinä, ettei mua kiinnosta se pahainen kapistus ollenkaan. Täytyy jättää se naksuttelynysväys sen kapulan kanssa ja ottaa se mukaan actioniin, jossa vire on huomattavasti korkeammalla.
Otettiin myös tehotreenausta luoksepäästävyydestä, joka meni hienosti. Kopeloijat vois tietysti olla vähän tuntemattomampia ja mieskokemuksia pitäis saada rutkasti lisää. Ongelmiahan siinä ei ole sinänsä ole. Jos jotain, niin se että Isla haluaa antaa rakkautta kaikille, jotka osoittavat vähäisintäkin kiinnostusta sitä kohtaan.

Rakkaudesta puheenollen. Avauduin aikaisemmin siitä, kuinka Isla on ottanut tavaksi lähteä morjestaan vastaantulevia ihmisiä. Asia otettiin työnalle ja otin käyttöön "reunaan!" -käskyn. Sitä tietysti treenattiin ensin ilman ohittajiakin, mutta aika nopeasti päästiin tositoimiin kun täällä nyt sattumoisin tulee aika paljon ihmisiä vastaan päiväsaikaan. Aikaisemmin toppuuttelut, pysähdyskäskyt ja "tänne!" -hihkut ei jostain syystä tavoittaneet Islan ymmärrystä toivottavassamäärin, mutta tää "reunaan!" on sen mielestä tosi kiva juttu ja se on toiminut lähes 100%:sti. Loistavaa! Palkka on ollut runsas joka toistosta, joten siinä lienee sen salaisuus. Välillä kun huomaa olevansa väärä takki päällä lenkillä ja tajuaa, ettei ole namin namia tai ensimmäistäkään lelua taskuissa, niin kyllä hätä keinot keksii; eräskin kerta palkkasin sen mun nahkarukkasella, jonka riuhtaisin kädestäni viime hetkellä.

Meillä oli muuten aika ikävä viikonloppu toissaviikolla. Lauantai-iltana relattiin ja katsottiin telkkaria, kun yhtäkkiä alkoi aivan järjetön ilotulitus Sorsapuistossa (100 metrin päässä). Koko olkkari välähti ensimmäisestä pommista ja Isla oli rynnännyt kauhusta karkuun ennenkuin se pamaus oli varsinaisesti edes kuulunut. Löin sälekaihtimet kiinni, telkkarin täysille ja avasin vessan oven niin, että Isla pääsi sinne. Seurustelin sen kanssa sitten tavanomaisesti laittamalla pyykkejä ynnä muuten touhuten, mutta se meni ihan puihin. :( Pommitus oli kyllä pitkä ja varmasti näyttävä, viimeiset paukut tärisytti meidän vastavaihdettuja ja tukevia ikkunoita. Vaan eihän se sitä asiaa lievennä, etteikö koira olisi paukkuarka. Unna ja Fanni, jotka eivät aikaisemmin ole ääniin reagoineet vähän kummastellen kuuntelivat pauketta, mutta eivät välittäneet sen kummemmin.
Harmitti aivan älyttömästi. Tiesin, että Isla on ääniherkkä jossain määrin, mutta tulipahan nähtyä missä määrin.
Voitte kuvitella, että meillä alkaa aika ahkerasti soimaan Hui Kauhistus -cd tästä lähtien.

Ja ahdistuksesta, kauhusta ja paniikista puheenollen...me ollaan menossa maaliskuun alussa luustokuviin. Jännittää aivan törkeesti. En tiedä miksi, mutta mä oon kehittänyt itselleni tällasen worst case scenarion, jonka mukaan tolla on jotku öö-lonkat nivelrikkoineen ja siitä ei agilitykoiraa voi ajatellakaan, saati vanhaksi asti eläjää. Ai kauhee..minkähän takia sitä pitää ahdistella itseään tällasilla ajatuksilla? Tää taitaa olla sitä pessimismiä?

Eihän tätä voi näin synkkiin ajatuksiin lopettaa - pakko lainata edellisen postauksen ilosanomaa:

www.muttscomics.com