...tuuletat nollarataa sadasosan liian aikasin ja viimeinen rima tippuu.
Tai vaikka se, kun "nollaradan" jälkeisen iloitsemisen jälkeen selviää, että olet tutustunut väärän radan ja tuloslistassa lukee HYL.
Joka agilitaajan painajainen. Nyt on sekin koettu. Grattis Laura.
Rauman kisaviikonloppu oli kaikkea muuta kuin helppo. Lauantaina kisapaikalle päästyä alkoi enteilevästi pimenemään ja tuuli yltyi siihen malliin, että päätin palata autoon hakemaan enemmän kamppeita päälle. Noin 6 autoa ennen omaa, repesi taivas ja vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Hypättiin yhden pienen katoksen alle, jonka suoja ei sateen entisestään yltyessä auttanut enää mitään, joten juostiin auton suojiin, johon päästessä oltiin läpimärkinä. 40 minuuttia istuttiin Ipen kanssa auton perässä kaatosadetta ja ukkosmyrkyä kuunnellen. Kun rataantutustumisaika lähestyi lähdin kentälle katsomaan mikä oli tilanne, jolloin selvisi ettei edes minit olleet aloittaneet, vaan koko kisa oli keskeytetty pahimman myrskyn ajaksi. Pikkuhiljaa sää selkeentyi ja kun suurimmat lammikot oli saatu lapioitua kentältä pois, saatiin kisa käyntiin. Meidän vuoron tullessa ilma olikin jo kuuman kostea, todella painostava. Olin tässä vaiheessa jo ihan loppu, vaikka kaikki päivän kolme rataa oli vielä juoksematta.
Eka rata oli ruotsalaisen Lena Dyrsmedsin, sangen mielenkiintoinen profiililtaan. Jostain sain ihme sisuuntumisen radalla mentäessä ja homma tuntuikin ihan hyvältä. Varsinkin kun sain Ipen syötettyä oikein kepeille (pienen kalastelun jälkeen), vaikka olin törkeän myöhässä siinä tilanteessa. Koiralle, jolla on hieman heikko avoimien kulmien haku, niin kepeille vienti oli todellinen haaste. Rimahan sieltä sitten tipahti, kun töksäytin oman liikkumiseni ihan seinään. Eli ihan hyvänmielen vitonen. Kuinkas muutenkaan, vitoset rakastaa meitä!
+keinu
+puomin kontakti
-rytmitys ja oma liike
Toisena juostiinkin Jalosen hyppäri, kun myöhästelyjen takia luokkajärjestystä muutettiin. Profiili oli sujuva ja etenevä, ehkä liiankin helponoloinen. Ja silloinhan kosahtaa. Lopussa tuli yksi rima alas, kun väänsin väkisin valssin yhden hypyn eteen. Sen jälkeen myöhästyinkin ja Ipe otti kiellon yhdeltä hypyltä kun oli ajautua ohi. Lopun poispäinkäännös oli jees ja uskalsin käskyttää 'eteen' kun oli jo virheet alla.
Viimesenä iltapäivällä oli Anne Viitasen agirata, josta en saanut tolkkua koko tutustumisen aikana. Töksähtelevä ja epälooginen. Ei yhtään meidän rata. Pieni väsymys painoi jo sen verran tässä vaiheessa päivää, että olis ollut sama vaikka ei olis radalle mennytkään. Se levis aikalailla kättelyssä fiiliksen osalta, eikä pakkaa enää ollut pidäteltävissä koossa sen jälkeen. Keskeytettiin jossain vaiheessa. Radan ISO PLUSSA oli Islan mittakaavassa makee keinu!
Se mikä pelasti Rauman viikonlopun olemasta Trauman viikonloppu, oli meidän mahtava kisaseura ja majapaikka. Ipen Viisel-velihän on nimittäin raumalainen ja saimme kyläillä veljen ja tämän kotiväen hoivissa. Ja voi kuinka meillä olikin ihanaa! Isla ja Viisel on tulleet aivan mielettömän hyvin juttuun ihan pennusta asti, vaikka eivät kovin usein näekään. Ovat kyllä sielunmaisemiltaan niin identtisiä, että voisi sanoa Islan olevan narttu-Viisel ja Viisel on uros-Ipe. Ihanat letkupyllyt leikkivät niin tasaisesti ja toisiaan kunnioittaen, että sitä on vaan niin ihana katsella. Lauantain kisapäivä sinetöitiin parhaalla mahdollisella tavalla eli ajoimme suoraan Viiselin kesäpaikalle uimaan. Ipen ensimmäinen kerta kun ui meressä.
Sisko ja veli <3
Viiseli-Siiseli on symppis kaveri <3
Ipen maanpäällinen taivas
Traumaattinen osuus oli sitten säästetty sunnuntaille. Ilma oli parempi, mitä nyt sateli silloin tällöin. Ukkonen oli poissa.
Aloitettiin Marjo Heinon agiradalla, joka oli mukava profiililtaan. Putkesta putkeen ja putkeen ja putkeen... Oli muuten putkia! Ainoa, mitä jännitin oli alun putkesta hypyn kautta putkeen, joka on Islalle tunnetusti rimaherkkä kuvio. Maltoin sitten jäädä vähän nostamaan sen katsetta ennen hyppyä ja lähetin sen rauhassa hypylle ja vasta sen jälkeen käskytin putkeen. Hyvä minä, jotain olen siis edellisistä virheistäni oppinut. Suurin taistelu käydään aina mun pään sisällä, koska on vaan niin saaterin vaikeaa pitää ajatukset kasassa vajaa 40 sekuntia. Varsinkin kun jotain odottamatonta tapahtuu. Viimeistä edellisenä oli keinu, jota lähestyessä huomasin, että takaa puskeva navakka tuuli alkoi nostaa keinun ylösmenoa maasta ilmaan! Kerkesin vaan ajatella, että "VOI VI**U!, kun Ipe hyppäsi noin 5 senttiä ilmassa olevalle keinulle. Säikähti vähän jo siinä vaiheessa liikkuvaa keinua, mutta jatkoi kuitenkin hienosti eteenpäin ja suoritti sen hyvin. Luonnollisesti seuraava ajatus oli, että "JES, ME TEHTIIN SE!" ja loppu onkin historiaa... Laura, paina nyt mieleesi tämä: ÄLÄ TEE NÄIN!
Viimeinen rata oli taas ruotsalaisen epäloogista käsialaa ja olin ihan takki auki jo sinne lähtiessä. Ei yhtään meille passeli profiili. Touko kuitenkin tsemppasi ennen rataa niin osuvasti, että sain poistetua kaiken jännityksen ja lähdin radalle rennosti treenailemaan sitä, että joudutaan epämukavuusalueelle. Ilman mitään paineita mentiin ja vähän löysää ohjaustahan se sitten oli, mutta selvittiin kuitenkin koko rata pienin pelasteluin ja puhtaan radan jälkeen maltoin olla jopa tuulettamatta. Jaanan ja Toukon kanssa fiilisteltiin radan jälkeen, että hitto kun se nolla tuli sieltä ja JEE! Kunnes tuloslistassa seisoin HYL meidän kohdalle. Minä menin katsomaan videolta, että mitä helvettiä tapahtui! Hyppäsikö renkaan sivusta? Jättikö jonkun välin pujottelematta? Mutta ei. Katsoin, että kyllä meillä on nollarata. Sitten kun asiaa lähdettiin selvittelemään ja tuomaria konsultoitiin niin hän ystävällisesti muisti meidät ja näytti, että lopun putki-hyppypyörityksillä oli jättänyt välistävedon tekemättä ja pyörittänyt vain suoraan hypyn takaa!!! Käsittämätön olo tuli, kun kuulet että olet tutustunut väärän radan! Tiukan pohdinnan jälkeen muistan, että olen rataantutustumisen ekalla kierroksella vielä treenannut sitä välistävetoa, mutta mitään muistikuvaa ei ole enää siitä, että missä välissä se on tipahtunut pois! Kävin radan useita kertoja läpi mielessä vielä ennen radalle menoa ja mulla ei ole missään vaiheessa tullut epävarmaa oloa esteiden suoritusjärjesteyksestä. Käsittämätöntä.
Ainakin psykologiaa lukeneet tietävät varmasti coping-keinot eli ihmismielen puolustusmekanismit kun jotain ikävää sattuu. Epäonnistuttua löytyy usein liiankin helposti erilaisia (teko)syitä, joilla selitetään itselle miksi asia ei mennyt suunnitelmien mukaan. Esimerkiksi tää mun liian-aikainen-tuuletus-keissi oli mulle varsin selvä jo virheen sattuessa. Kun olin keinulla luullut menettäneeni pelin, mutta selvittiinkin, niin iski aivan primitiivinen reaktio kun hyvänolontunne valtasi koko kropan. Jos tätä ei olisi sattunut, niin olisin löytänyt myös taikauskoisemman selityksen eli sen myyttisen agility-jumalan, jonka kosto on suloinen. Radan alussa Ipe nimittäin otti puomin ylösmenokontaktivirheen, jota tuomari ei nostanut olenkaan. Kyllähän näitä syitä keksii!
Mutta mitäs sitten kun syiden kohdalla on täydellinen musta aukko? En pysty millään selittämään itselleni, että mitä ihmettä on tapahtunut.
Samalla kun ruoskin itseäni ja suoritan perusteellista itsereflektiota, yritän pistää asioita perspektiiviin ja muistuttaa itselleni, että kuten perjantain länsinaapurin järkyttävä hirmuteko osoittaa, tämä on vain agilityä.
