Reissu on heitetty. Oli h-i-e-n-o-a! Aivan mahtavaa, upeaa suorastaan.
Olen kantanut korteni jättimäiseen hiilidioksidikekoon istumalla pitkäääään ja tunnollisesti lentokoneessa. Helsinki-Lontoo-Hongkong-Melbourne-Auckland-Christchurch-Auckland-Melbourne-Singapore-Lontoo-Helsinki välillä tuli check-innit ja securityt aika tutuiksi. Epätoivo ja ahdistus hiipi muutamaan kertaan meno- ja tulomatkalla takaraivoon, mutta oli se vaan kaiken sen arvoista - potenssiin kymmenen!
Uusi-Seelanti on penskasta asti ollut yksi unelmista ja helponoloisesti se lunasti kaikki odotukset. Luontohan siellä on se juttu, jonka vuoksi sinne kannattaa mennä. Se on kun pieni ja kaukainen satumaa, jossa sademetsän vieressä on jäätikkö, jossa asustaa papukaijoja. Rannalla voi nähdä kuinka pingviini nousee merestä rantaan tai merileijona voi lyllertää vastaan. Kapeita ja kiemuraisia teitä ajaessa tuletkin kohta laakean laakson pohjalle, jossa keskellä tietä seisoo monisatapäinen lammasjoukko paimenineen ja paimenkoirineen. Merellä voit uida vaikka 400 delfiinin kanssa ja rantakallioilla ihastella laiskoja hylkeitä tai jättimäisiä albatrosseja. Maisemat on toinen toistaan huikeampia ja luonto on valtaisasta turistimäärästä huolimatta koskemattoman oloista ja puhdasta. Kiwit (paikalliset ihmiset) on ystävällisimpiä ihmisiä, joita olen koskaan tavannut.
Olen sanonut kaikille, että jos koiria ei olisi ollut niin suuri ikävä, niin sinne olisi voinut vaikka jäädä. Kuvat puhukoot puolestaan:
Reissu aloitettiin urbaanisti Aucklandissa, Sky Tower 220m
Paikallinen dog grooming -yritys
Hylje chillailee Kaikourassa
Joka seitsemäs aalto on iso - ja yllättävä.
Kaikourassa käytiin merellä uimassa villien delfiinien kanssa. N. 400 delfiinin parvi ilahdutti meitä sinä aamuna.
Kaikille LotR-faneille, tässä tasangolla kuvattiin yksi leffojen taistelukohtauksista
Noita masemia vois tujotella vähän pidempäänkin
Uusi-Seelanti on adrenaliinijunkien paikka!
Kiwi caution!
Siellä oli lammas poikineen
Lake Tekapolla oli muistopatsas kaikille korvaamattomille paimenkoirille
Lampaat menossa laitumelle, koirat odottaa mönkkärin perässä
Nugget Point, 140-vuotias majakka
Otago Peninsula, Sand Flies beach - ranta, jossa tuli merileijona vastaan
Oamaru
Otago Peninsula
Karekare beach. Ranta, jossa on kuvattu yks mun lemppari leffoista: the Piano
Koska lampaita on Uudessa-Seelannissa 10 kertaa enemmän kun paikallisia ihmisiä, on siellä tietysti myös lammaskoiria. Kun ajeltiin eteläsaarta ympäri tuli nähtyä monen monta lammastilaa ja -laidunta. Borstuja näkyi päivittäin, kaikki lyhytkarvaisia. Ihmettelin, kun monessa paikassa oli sekarotuisen näköisiä koiria - isompia ja luppakorvasempia kun bortsut. Ostin paimenkoiran koulutusta koskeavan, paikallisen kirjasen ja siitä selvisikin, että kiwit on jalostaneet vaativaan maastoonsa paremmin sopivan paimenen, huntawayn. Huntaway on paimentaessaan äänekäs ja ohjaa lampaita enemmän voimalla kun henkisellä painostuksella. Se on ilmeisesti bortsun ja jonkinsortin ajavan koiran jalostuma - ja niitä oli paljon! En ollut aikasemmin kuullutkaan koko rodusta, joten se tuli aivan täytenä yllätyksenä. Alla vauhdissa otettu räpsy yhdestä rotunsa edustajasta.
Yleisesti koirakulttuuri oli suvaitsevampaa kuin Suomessa. Koiria oli paljon, kaupungeissa erityisesti boksereiden, staffien ynnä muiden lihaskimppujen runsaus pisti silmään. Koirat oli usein irti ja kulkivat omistajiensa perässä kaikkialle. Huokailin kaikilla rannoilla, kuinka makeeta olis olla koirien kanssa juoksentelemassa sellasessa ympäristössä. Muutamassa hostellissa oli omistajien koirat työpaikalla mukana. Miten ihanaa oli mennä tekemään aamupalaa keittiöön, kun kaksi russelia tuijotti jaloissa - kyllä oli kotoisa olo!
Hienoa oli, mutta hienoa oli tulla kotiinkin. Koirien vastaanotto oli ylitsevuotava ja tunteikas. Fanni huusi kurkku suorana ja piti sormesta kiinni hampaillaan, Unna intoili minkä toisten jaloista pystyi, Fridalta sateli pusuja ja Isla antoi ison halin. Ensimmäisenä yönä Suomessa nukuttiin koko perhe samassa sängyssä sitten neljään kuukauteen. Kyllä tuntui hyvältä. Jopa Isla nukkui aamuyöhön asti jalkopäässä. Kerkesin jo pelätä, että kolme viikon ero on tehnyt siitä perskärpäsen, joka ei jätä mua enää hetkeksikään silmistään, mutta ei sentään! Heti seuraavana yönä se nukkui Ritan kanssa alakerrassa, vaikka me muut oltiin yläkerrassa. Eli jos jotain, niin vähän itsenäisempi siitä on tullut ja jotenkin se tuntuu jopa rauhallisemmalta.
Frida on taas Tampereella, ihan Henkan koirahan se on, joten tuntuu nauttivan olostaan taas kun mies on talossa. Eli kaikki hyvin auringon alla.
