Tiedättehän sellaiset aamut, jolloin on myöhässä tunnilta/töistä, maito on loppu ja hiusharja juuttuu tukkaan kiinni? Oh boy, tänään oli sellainen aamu. Olin lähdössä yliopistolle klo 8.20, enkä löytänyt avaimiani mistään - siis oikeesti en mistään! Mennä mylläsin paniikissa kaikki paikat ja jossain vaiheessa vääjäämätön myöhästyminen ja hikipäässä tempominen kävi niin ylitsepääsemättömästi, että purskahdin itkuun ja kiroten menin kun pirun painajainen pitkin kämppää. Koiratkin katseli korvat luimussa, että mikä hitto tuota akkaa vaivaa?! Soitin Annalle, jolla on vara-avain, että onko teillä joku klo 11 maissa kotona, jos tuun hakemaan avaimet. Mennä roiskasin siinä kiireessä sitten olohuoneen kattolampun virtakytkimen päällä, vaikka hyvin tiesin, että se saa aikaan sulakkeiden palamisen. Niin tusahti sulake ja jouduin vielä raahaamaan pakastimen toiseen pistokkeeseen, jottei se sulaisi poissaollessani. Lähdin totaallisen lyötynä ovesta - ja löysin avaimet lukosta ulkopuolelta. Että semmonen aamu.
Mutta kuulkaa kummasti se päivä muuttui huonosta aamuna hyväksi illaksi. Ja miten ei vois olla hyvällä päällä kun töistä lähtiessä luin äitiltä tulleen tekstiviestin: "Piikit pistetty. Frida oli tosi reipas, ei purru lääkäriä." Fridahan siis täytti maanantaina 5 vuotta ja juhli synttäreitään Karstulassa runsain herkuin. Tänään olivat käyneet laittamassa rokotukset päiväjärjestykseen.

Onnea rakas Frida!

Islalla on tullut kasvamisen paikka eteen kun on otettu vähän tiukempi linja lenkkeillessä vastaantulijoiden suhteen. Isla on ollut pennusta asti aika huoleton ja olen voinut sitä pitää irti lähes missä vaan. Nyt sille on tullut joku pakonomainen tarve lähteä moikkaamaan kaueampanakin kulkevia ihmisiä. Eikä usko puhetta millään. Ei vaikka ärräpäitä satelee ja polkee maata, niin Ripsraps perse heiluen vimmatusti menee muikeilemaan kaikille mahdollisille ihmisille. Sinänsä se on aika harmiton, ettei se hypi vieraita ihmisiä vastaan, vaan asettuu jalkoihin koirapentukatseensa kanssa ja esittää maailman söpöintä. Kaikkien ihmisten mielestä koirat ei vaan ole maailman söpöimpiä. Suurin osa ihmisistä on kyllä aivan fiiliksissä ja harmistuvat, kun haen koiraa sadatellen pois. MUTTA. Se periaate. Nykyään mennään sitten nollatoleranssilla...toivottavasti.

Isla on kuin the Muttsien Woofie - Woofie loves everyone!

(Jos en ole aikaisemmin maininnut, niin en voi kuin lämpimästi suositella Patrick McDonnellin the Mutts -sarjakuvaa. Aivan loistava! Koiraihmisenä olen saanut lukuisia ihania oivalluksia koirien aivoituksista.)

Tällä viikolla päästiin vihdoin treenaamaan, kun pakkaset vähän helitti. (Mulla on kai pää vähän pehmentynyt niillä kovilla pakkasilla, kun tänään töihin mennessä katselin Sokoksen kenköosastolla, että herran jumala, kuinka kesäisiä kenkiä täällä myydään, vaikka talvihan on tulossa! Eiku niin, keväthän se sieltä tulleekin.) Mutta siis, maanantaina päästiin tokotreeneihin ja tehtiin koemainen paikkamakuu. Isla nousi istumaan ehkä puolentoista minuutin kohalla. Toistotreeneissä ja lyhyemmissä makuissa toimi hyvin. Seuruussa jäi jälkeen/tuli alle käännöksissä sekä haihatteli välillä omiaan. Eli ei ollut ihan nupit kohillaan. Liikkestä seisomista harjoiteltiin, se on vielä alkutekijöissä. Kotitreeniin tuli stoppien vahvistaminen. Luoksetulossa oli epävarma jostain syystä ja perusasento niin vino kun vino nyt voi ikinä ollakaan. Eli kuullostaa aika penkin alle menneiltä treeneiltä, mutta hyvä mieli jäi! Harjotuksen puutettahan se kaikki vaan on.

Tiistaina agissa tehtiin välistä vetoja ja otin pientä pätkää kepeille. Kepit oikein joka kerta. Hitaat kun mitkä.
Uutena otettiin muuria ja rengasta. Rrrrrrengas oli kiva juttu ja kehyksen tukkiminen ehkäisi väärät suoritukset. Isla juosta reipasteli lelu suussakin renkaan läpi ja toi vaan mulle rettuutettavaksi. Hyvin itseohjautuva koira :D
Osa "pelkojen voittaminen" käytiin sitten puomilla, kun mehän ei olla kontakteihin koskettu ollenkaan. Aattelin sitten, että teen sille tutuksi ajatustasolla, että tällaistä on joskus tulossa. Lähti nousemaan hyvin, löi liinat kiinni ylösmenon lopussa ja yritti hypätä pois. Opastin eteenpäin ja hiippaili keskiosan ja alastulo reippaasti. Pari toistoa ja viimeisellä meni jo häntä heiluen. Hienoa. Kontaktien osalta sotasuunnitelmissa on kaivaa keväällä lankku kellarista ja juosta. Sain jouluna vähän uutta luottoa hommaan, joten riskillä reisille! Vai miten se meni...

Fanni on ollut viikon verran melkonen tättähäärä ja leikkiä nujertaa yksinään jollainen narun pätkillä. Se on niiiin hauska! Nauran ihan katketakseni sen Mad Eye Moody virnistyksille, kun hakee Unnaa tai Islaa leikkimään. Huomenna päästään senkin kanssa agitreeneihin pitkän joulutauon jälkeen, joten odotettavissa hulvatonta meininkiä! Pitääkin ottaa videokamera mukaan.
Unna on taas kunnostautunut syömisen puolella ja se onkin kehittänyt itsellensä jostain valtavan ruokahalun! Toivottavasti se näkyy pian kukkakepin varressa.
Isla taas on ansioitunut Sorsapuiston luisteluradan kiekonmetsästäjänä. Se pongaa kadonneita kiekkoja lumesta ja minä kuskaan ne kaukalon laidalle, jotain onnekasta odottamaan. Oonkin aloittanut "Missä kiekko? Etsi!" -treenit ja loppukauden tavoite on haravoida kaukaloiden reunalumista kaikki kadoksiin jääneet kiekot. Pitää soittaa Tampereen kaupungille tarvisko ne motivoitunutta ja karvaista työntekijää. "Olen korkean työmoraalin omaava, pitkäjänteinen työskentelijä. Olen erittäin sosiaalinen ja viihdyn hyvin erillaisten ihmisten seurassa. Haasteet ovat elämäni suola. Heijastinliivi löytyy omasta takaa. Alla kuva voittamattomasta työkalustani."