Sunnuntai alkoi aurinkoisesti ja reippaasti aksaillen. Ohjelmassa oli kauan odotettu Sami Oksan koulutus. MM-mitalisti osoittautui oikein mukavaksi kaveriksi ja koulutuksen anti oli todella hyvä. Tehtiin kaksi rataa, joissa molemmissa oli omat kommervenkkinsä. Suurimmaksi kynnyskysymykseksi nousi liike ja sen rytmitys. Näihin sainkin todella hyvin palautetta ja ahaa-elämyksiä siitä, minkälaisissa tilanteissa on tehtävä mitäkin. Pääpointti oli Ipen kanssa oli minun pysähtymiseni. Irtomaanlähetyksissä pysähtyessä Isla hidastuu. Eli jos vain paikka antaa periksi, niin tehdään jaloilla enemmän töitä ja viedään sitä koiraa. Sitten taas haltuunotoissa minun pysähtymiseni Ipe luki kerta toisensa jälkeen lupana suorittaa lähin (usein se väärä) este. Etenkin tää oli todella mielenkiintoinen huomio, jota en ole koskaan tajunnut aiemmin.
Tykkäsin tosi paljon Samin näkemyksistä, siitä että ohjauskuviot ei tarvi olla kovin kummosia kikkailuja, vaan nopeimmat suoritukset tehdään ohjaajan hyvällä liikkeellä ja rytmityksellä. Simppeliä agilityä, jossa ohjaajan ei tarvi hifistellä vaan liikkua reilusti. Täytyy siis jatkossa yrittää kiinnittää erityisen paljon huomiota omaan liikkumiseen ja ottaa se huolellisesti mukaan rataantutustumisissa.
Oli varsin mukavaa treenata taas pitkästä aikaa saikun jälkeen. Ihan täysikuntoinen en ole vieläkään, mutta kyllä se tästä! Huomenna Mapen rääkkiin ja keskiviikkona Samun oppiin. Can't wait!
Ipe ottaa lepiä aamun treenin jälkeen
Aamun reipas treeni ja kaunis auringonpaiste lupaili mukavaa sunnuntaita, kunnes kuin salama kirkkaalta taivaalta Unna sai taas epilepsiakohtauksen. Tämä oli järjestyksessään 5. ja ensimmäinen, jonka näin aivan alusta asti. Edellisestä on kulunut kuukauden päivät. Nyt oli taas sellainen aamu, kun Unnalla ei ollut ruokahalua ollenkaan ja oli ollut hieman apeana kotona minun ollessa treeneissä. Näitä ruokahaluttomuusaamuna olen alkanut myöskin kirjaamaan ylös ja edellinen oli kaksi viikkoa sitten.
Varsinainen kohtaus kesti noin minuutin (se tuntui pieneltä ikuisuudelta!) ja noin 5 minuutin ajan Unna oli vielä ihan pihalla ja seis. On se kyllä jossain määrin pelottavaa pidellä pientä nykivää ja vaahtokuolaavaa koiraa aloillaan, kun mitään muutakaan et voi tehdä. Ihmeen kirkkain mielin olen selvinnyt jokaisen kohtauksen aikana, enkä joudu paniikkiin vaikka tilanne kamala onkin. Siinä mielessä olen ylpeä itsestäni. Ihan täysin kivikasvona en kuitenkaan voi tukena olla, koska vaikka kuinka olen rauhallinen ja toimin järkevästi, niin kyyneleet jostain mielensopukoista taistelevat ulos. Ehkä osittain vihasta, että miksi juuri Unna. Mutta suurilta osin kai voimattomuudesta, kun mitään ei voi tehdä toisen puolesta.
Tämä kohtaus oli siinä mielessä erilainen, että Fanni reagoi siihen voimakkaasti. Aiemmin toiset ei ole korviaan lotkauttaneetkaan ja ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tällä kertaa kuitenkin Fanni säntäsi Unnan luokse ja yritti selvittää, mitä ihmettä oli tapahtumassa. Fanni oli niin Unnan naamassa kiinni, että nostin Unnan ensin syliin, johon Fanni yritti rynnätä perään kunnes joutui toiseen huoneeseen odottamaan. Kun pahin oli ohi ja Fanni pääsi taas Unnan luokse se alkoi hoitamaan tätä välittömästi ja istui tikkana Unnan vieressä. Aiemmin Unna on jälkivaiheessa ollut toisisa koirista näreissään ja haluaa olla yksin sylissä, mutta nyt Fannin läsnäolo ei näyttänyt vaikuttavan siihen mitenkään.
Fanni tarkkailee herkeämättä potilasta
Samaan aikaan makuuhuoneessa oli yksi pieni ja onnellinen siiseli, joka oli jollain ihmeen kaupalla onnistunut viemään Islan herkun! Ipe löysi eilen treenirepun uumenista sonninsudin ja siitä asti Frida ja Ipe ovat olleet kilpasilla sen kanssa. Kuka ehtii ulkoa tullessa ensin herkun luo. Pälyilevät välillä toisiaan ja käyvät tarkastamassa vieläkö herkkua työstetään. Odotellaan ja vaanitaan parasta mahdollista hetkeä ryösteretkiä varten.
Kyllä sitä voi olla pienestä onnellinen!
Tämmöistä elämää UFFIen viikonlopussa. Ylä- ja alamäkiä. Yksi on kuitenkin varmaa: kevät tulee!
