Voi kauhistus. Mistähän aloittaisin?
Kertoisko Islan ilme enemmän kun tuhat sanaa?
Tänään oli se päivä, jota olen odottanut kauhunsekaisin tuntein jo jokusen aikaa. Oli Islan ensimmäinen startti. Jännitin aika paljon. Pelkäsin, että pakka leviää käsiin heti alussa, eikä päästä maaliin päinkään. Sari Mikkilän 1-luokan hyppyrata ei ollut mikään helpoin näkemäni ykkösten rata. Johtuiko jännityksestä vai mistä, niin en saanut radasta loogista jatkumoa päähäni millään. Ratasuunnittelun varmuutta ei lisännyt yhtään se, että kun numerot oli lyöty kenttään oltiinkin jo rataantutustumisessa ja Islan vuoro oli heti viiden ensimmäisen joukossa. Oli todella epävarma olo radalle lähtiessä. En varmistellut turhuuksia, vaan menin J-putken mutkan taakse kutsumaan Islan ensimmäisen hypyn yli ja käskytin putken "takaa" sen sisään. Sen jälkeen olikin sellasta kökkimistä, ettei mitään rajaa! Juoksu tuntui väkisin väännetyltä ja jännitys sai mut käskyttämään ihan päin prinkkalaa. Huusin "tästästäs" vaikka olisi pitänyt vain rauhallisesti kertoa, että nyt hypätään pienesti vasemmalle jne. Isla tuntui levottomalta, vaikka oli ihan hyvin kuulolla ja raukka teki parhaansa minkä mun epämääräisiltä ohjeiltaan pystyi. Ja mihinkä se sitten kosahti? KOLME (!!!) rimaa tuli alas! Isla, joka normitreeneissä pudottaa keskimäärin ehkä yhden riman, jos sitäkään, roiski sitten sillä viisiin. Kiitos kauhuohjauksen. Aika horroria kokonaisuudessaan. Katsokaas vaikka itse:
[AGI] Islan hyppyrata 26.9.2010 from Laura J. on Vimeo.
Radan jälkeen ensimmäinen olotila oli epäusko. Mitä tapahtui? Sen jälkeen pieni ilo siitä, että selvittiin rata kuitenkin alusta loppuun. Sen jälkeen suuren suuri helpotus, että nyt se kamala debyytti on pois alta. Olin niin täynnä tarmoa ja intoa, että oltaisiimpa vain päästy vielä toiselle radalle. Mentiin sitten harkkaesteille, koska en voinut uskoa todeksi että tuo koira sai reilussa 34 sekunissa kolme rimaa alas. Rimat 60cm ja niin se meni kuin pieni lintu hienoja kokoamisia ja kunnon mulkerohyppyjä ilman ensimmäistäkään riman pudotusta.
Pieni ahdistus kävi rintaan Islan etenemisestä. Se tuntui radalla niiiiiiin hitaalta ja videolta heti jälkikäteen katsottunakin se esim. ihan löntysteli putkesta muurille! Hivenesti suru puserossa kävin katsomassa tuloslistoja, joiden mukaan meidän 15 sijoittui 7. Jo alkoi aurinko paistamaan risukasaan kun kävi ilmi, että Isla oli tahmealla vauhdillaan (4,3m/s) maksien nopein tuloksen tehnyt! Eli ehkä tästä ei pääse kuin ylös- ja eteenpäin? Hirveä keinutreeni päälle, niin päästään pian agiralla ja sitten on ilo irti!
Fannin kisat niinikään eivät olleet järin tulosrikkaat. Eilen juostiin kaksi agirataa, jotka tuntui ihan suht hyviltä, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut :D Ekalta radalta 10 ja yliaikaa. Ensimmäinen kielto A:lta - se juoksi ohi kun en ohjannut huolella vaikeahkosta kulmasta. Toinen vitska pituudelta, jolle se tuli niin reippaasti putkesta, että vauhti vei ohi. Hups. Toisella radalla taas kielto A:lta! Kun yhdestä virkekatiskasta (kepit) päästään eroon, niin toinen tulee jo kulman takaa. Onko se joku agilityjumalan asettama tasapaino meille? Virheiden määrä on näemmä vakio. Puhtaalla radalla olisi ollut videotarkastelujen perusteella ihan sadasosista kiinni, oltaisko kuitenkaan saatu nollaa ajan puolesta.
Tänään oli vain yksi agistartti, koska meillä ei vauhti riittänyt hyppäreillä 1-luokassakaan, joten jätimme suosiolla kakkosten hyppärin käymättä. Katseltiin Emilian kanssa rataa maksien ja medien osalta ja mietittiin eri vaihtoehtoja. Putkesta hypyn kautta keinulle oli suora putki suhteellisen kaukana ansana hypyn takana. Varoitin Emmaa väärästä radasta - "ei mun Fannin kanssa tarvitse tuollaisia varoa, mutta Manu voi sinne sinkaistakin". Vaan kuinkas sitten kävikään...
[AGI] Fanni 25.-26.9.10 from Laura J. on Vimeo.
Nyt on paukut aika loppussa. Kauhia jännitys ja stressi vei voimia - saati monen tunnin seisoskelu ja ulkoilu molempina päivinä. Eilen jäähdyttelylenkillä saatiin remmiin yks perskärpänen kun yhden hallin pihasta lähti kultainennoutaja meidän perään. Se veti leikiksi Islan kanssa sillä sekunilla ja kun yritin hätistellä sitä pois, niin sehän vaan innostui. Jouduin palaamaan takaisin ja etsimään kultsun holhoojaa, joka osoittautui nuoreksi jätkäksi, jolla ei ollut minkään sortin hallintaa siihen koiraan. Varmaan 20 minsaa se yritti maanitella sitä kiinni, mutta ei! Hermostuin jo, että jo on kumma kun ei yhtä koiraa saa hallintaan. Jotenkin se sai sen huijattua kauemmaksi meistä ja päästiin palaamaan takaisin autolle.
Tänään kerettiin ykkösten ja kakkosten välissä heittämään tunnin lenkki Annalan metsissä, joten nyt on kyllä liikuttu taas aikalailla! Ei ihme, vaikka on krooninen haukotus päällä.
Yhtään ei väsytä!
