Takkujen kisat oli nimensä mukaiset suurpiirteittäin. Tuloksilla ei paljon juhlittu, vaan onneksi sentään saatiin pahaenteinen hyllyputki katkaistua viimeisellä hyppärillä. Ja se vasta jännä hyppäri olikin! Siitä tuonnempana...

Ensin launtain fiiliksiä, jotka alkoi Jalosen agiradalla. Muuten ihan menevä meille, mutta keppikulma oli haastellinen. Normaalisti tuommosessa tilanteessa lähtisin kulmaamaan reippaasti suorempaa syöttöä, mutta nyt päätin ottaa riskin ja puskea sen vain suoraan oikeaan väliin. Ja menihän se. Peukku. Puomin kontakti jees, mutta sen jälkeen otin vähän turhan tiukasti oman jarruni ja koira otti kiellon. Pitäis vain luottaa siihen puolivalssin vastaseen, mutta kuitenkin vielä jaloilla huolellisemmin. A:lle oli otettava vastasta, jottei ole putkessa. Sen verran ei ole vielä varmuutta este-erottelussa. Keinulta kettu menikin ja varasti ja siihen se sitten levis kun jäin jälkeen. Oon vähän katsonut sormien välistä keinun kontaktia, mutta voitte varmaan kuvitella, että jatkossa ei enää sitä virhettä tehdä.
Hyppärillä en tohtinut tehdä alkuu niisto-sokkaria, vaan lähdin ottaan sen käteen kiinni, tai niin ainakin luulin. Vaikka videon perusteella käsi on aika huolella vartalossa kiinni, niin luki sen takaakierroksi. Ehkä vähän vastaista olisi tehnyt tehtävänsä? Keppien jälkeinen kaahotuskaarre loppui ihmeellisen säheltämiseen ja pussiin vienti levisi. Flippi olisi ollut paikallaan. Hypärin loppuepäsuora meni huomattavasti paremmin kuin agiradan. Peukku!

Tänään oli vähän luovutusmieliala heti kisapaikalle saapuessa. Olis tehnyt mieli vaan jäädä kotiin rötväämään ja syömään suklaata. Hyllyputki näytti loputtomalta jo ennen startteja. Anne Viitasen radat ei ollut sieltä helpoimmasta päästä ja pari isoa huolenaihetta oli jo ennen rataantutustumista. Eikä ne kauheesti helpottanut tutustumisen jälkeenkään. Kun mitään ei ole menetettävää, niin tällasille radoille on oikeastaan aika helppo lähteä tekemään vaan parhaansa ja tulos on sitten se mikä on.
Agiradan ensimmäinen MUTTA oli ekan putkeen syötän jälkeinen kiire tokan putken päähän. Kerkeekö ottamaan kiinni ja kulmaamaan pelottavan linjan puomille paremmaksi? No kerkes, mutta sitten kun jää ihastelemaan sitä, että kerkes niin unohtuu ohjata koira puomille. Hups. Ja taas mentiin vähän reisille. Lopussa ei mene millään oikein kepeille. Ei millään. Ja sitten louskutetaan ja keskittyminen herpaantuu sekä koiralla että ohjaajalla. Jouduttiin hetki neuvottelemaan. Calm down, please.

Viikonlopun kruunasi varsinainen trillerihyppäri, joka oli maksikoiralle aika haastava pätkä. Varsinainen runttausrata. Minejä ja medejä katsellessa kerettiin Katin ja Pekan kanssa yllyttää toisiamme siihen malliin, että rataantutustumisessa rohkaistuin tekemään pari kunnon riskinottoa. Ensimmäinen oli alun niisto-sokkari, joka on meille heikko. Ottaa helposti kiellon kun en malta ottaa huolella niistoa, vaan lähden jo vetämään. Päätin Katin kannustuksesta, että perskeles, nyt sitten koitetaan! Tässä on niin monta hyllyä jo alla, että Ikeakin kalpenee, joten sama se vaikka ottaa yhden lisää. Niisto-sokkarilla mentiin ja sehän onnistui vallan mainiosti! Kartturi unohtaa sitten ihastuksissaan taas seuraavan ohjauksen ja melkeen punkee väärälle puolelle hyppyä, kunnes tajuaa lyödä jarrut päälle. Ja voi kuinka paljon paremmin tuo koira hakee keppien avokulman, kun ohjaa itse ulkopuolelta. Peukku!
Sitten tulee tää kuuluisa rengassuora, johka pitäisi keretä tekemään jotain ennen putkea. Minä päätin kunnianhimoisesti, että juoksen vaan niin perkeleesti ja teen päällejuoksun hypyn taa. Kehuskelin vielä, että "Ipe on niin herkkä, että se ei tarvi kun vaan vähän vastaista kättä, niin tulee ohjaukseen". Tässä kohtaa Pekka nauroi aika makeasti. Myönnän, olin väärässä. Kun koira tulee putkesta ja kerää vauhtia suoran verran, ei pelkkä vastanen ihan riitä herkkiksellekään. Ihan kunnolla olis pitänyt antaa jarrua, jotta olis tiennyt käännöksestä jo ennen ponnistusta. Olin kuitenkin iloinen, että ylipäänsä kerkesin sinne pahaenteisen 13. hypyn taakse, mutta unohdinko taas jatkon! En sitten ollutkaan 15. hypyn takana tekemässä pakkovalssia, joten hiukan imrovisoiden mentiin putkesta putkeen.

Loppujen lopuksi kisaviikonloppu ei ollutkaan niin takkuinen, kuin miltä se verekseltään tuntui. Sattui ja tapahtui, mutta niistä opittiin taas rutkasti. Päällimäisenä kai se, että usko oman tekemiseen ja juokse, niin kerkeät. Ei mitään jos kerkeän ajattelua, vaan KUN kerkeän, niin teen näin ja näin. Homma haltuun pääkopassa, jotta epävarmojen kohtien jälkeinen elämä onnistuu. Ihastellaan sitten vasta radan jälkeen videolta. Eiks jeh? Ennen kaikkea huippua, kun radan reunalla on ne tutut ja turvalliset treenikaverit, joiden kanssa voi pähkäillä ja samalla vähän yllyttää toista ylittämään omat mukavuusalueet.

Ps. Kiitos Soilelle ja Mapelle kuvaamisesta!

Pps. Nyt saa syksyn kurakelit ja pimeät illat tulla luvan kanssa, koska kisapaikalla oli koju, josta sai Hurtan Lifeguard-sarjaa -30%. Nyt näkyy ja housun lahjeet ei ole aina kurassa, kun on omat chapsit <3