Ennen kuin päästään asiaan, niin ilmoitusluontoisesti kerrottakoon, että Islalla ei ole kasvainta! Kyseessä on kentis joku lievä autoimmuunioire, jonka alkuperää ei tunnetta, mutta on hoidettavissa tujulla kortisonikuurilla. Kerron siitä lisää ensi viikolla, kun saan sen patologin lausunnon kirjallisena. Puhelinkeskustelusta lääkärin kanssa muistan vain, että kasvain se ei ole ja sen nimi oli joku puolikilometriä pitkä latinalainen tankero.

Eilen käytiin parin viikon tauon jälkeen taas jälkitreeneissä. Jälki oli noin 500 metriä, 1½ tuntia vanha jälki. Maalissa oli ihanainen tolleripentu. Lähti hyvin, vanhoilla jäljillä itse jälkityöskentely on niin paljon keskittyneempää ja parempi vireisempää kuin tuoreilla. Erityinen peukku nostettakoon kahdesta peltopolusta, jotka Ipe kävi tarkistamassa, mutta palasi saman tien takaisin jäljelle! Näiden kanssa ollaan nimittäin painittu, kun kaikki hauskat rallipolut on sen mielestä usein kivempia kuin oikea jälki. Sitten kaksi kulmaa, ensimmäinen vilkkaassa risteyksessä. Meni yli ja huomasin itsekin että ei ole enää jäljellä; vauhti hidastui, vilkaisi pari kertaa taakseen. Palattiin risteykseen, halusi käydä tarkistamassa tien toisella puolella menevät tiet. Tekee tien ristileikkauksen, kun ei ole jälkeä. Palattiin kulman taakse ja sieltä otti kulman oikein hyvin. Sitten tuli toinen risteys, jonka myös meni yli. Veti kyllä vauhdilla eteen, mutta alkaa sahaamaan vimmatusti. Palattiin kulman taakse ja sitten taas hyvin. Ja maaliin asti ok. Viimenen kulma ennen maalia oli todennäköisesti joku mikroilmaisu, katsoi jäljen suuntaan, muta puski yli kulman. Eli ongelma on mitä ilmeisemmin jonkin sortin haluttomuus mennä lähelle maalia. On aiemmillakin kerroilla tehnyt sen, että ei ole halukas enää ottamaan hajua, saati etenemään.
Seuraavaksi ohjelmistoon otetaan opetettu ilmaisu eli jonkun tempun liittäminen ilmaisuun. Nää sen "teen pienen mikrosilmäyksen maaliin ja jatkan sitten omia hommiani" ei oikein toimi minun kannalta kun niitä on välillä niin kertakaikkisen vaikea huomata. Harjoitukset jatkuvat siis.

Se, missä harjoituksia sen sijaan ei tarvita, on kiekonmetsästys. Viime vuonna talven kokonaissaldo oli 20 kiekkoa, mutta tänä vuonna ollaan oltu todellisessa noususuhdanteessa! Kuten monet pilkkijät olivat harmissaan termisen talven viivästymisestä, niin myös Ipe oli pahoillaan jääkiekkoilijoiden myöhäisestä kauden aloituksesta. Kun kausi vihdoin pyörähti käyntiin ja tumpelot jääkiekkoilijat saatiin hukkaamaan kiekkojaan kentälle, niin Ipe pääsi vauhtiin ja taantumaan ei näy. Pistepörssin kuningattaren saldo reilun kahden viikon osalta on jo 15 kiekkoa! Kiekko voi olla vaikka 70 senttisen lumikinoksen alla, niin se ei jää meidän kiekkoleijonalta huomaamatta. Tässä lajissa se on lyömätön!

Ajelin aamulla Turkuun. Ipellä oli Piiran kontrolli syksyisen käynnin jälkeen. Viimeksihän tilanne oli se, että koira oli tuhannen mutkalla ja jumissa ja lihakset epätasapuoleiset. Töitä on tehty pitkin syksyä ja talveakin - vesijuoksua, koordinaatio- ja lihasjumppaa, ravilenkkiä ja nyt ajankohtaisena hankikävelyä. Osteopaatilla ollaan käyty kaksi kertaa tässä välissä ja koira on ihan omin silmin muuttunut parempaan suuntaan. Jännityksellä silti odotin, minkälaista palautetta tällä kertaa saadaan.

Loppupäivän ohjelmassa BoT-loimessa rentoutumista ja herkuttelua

Viime kerralla tulin itkien kotiin, mutta tänään ajelin kotimatkan varsin hyvillä mielin kirkkaassa auringonpaisteessa. Selvää kehittymistä on tapahtunut. Käytti jopa sanaa 'hyvä' tilannetta kuvatessaan. Täydellinen ei missään nimessä, mutta merkittävä muutos syksyiseen tilanteeseen. Edelleen on hiukan epätasapainoinen, jollain lähtee helposti kiertymään oikealle. Ryhti ei siis pysy kasassa kovin pitkään. Lihasmassaa on tullut vasemmallekin puolelle, mutta aivan yhtäläiset ne eivät vielä ole. Jatkamme hankikävelyä, lihas- ja koordinaatiojumppaa. Saatiin kivoja harjoituksia vahvistamaan vasempaa puolta, joten nyt on taas uudella tavalla intoa jatkaa bodaamista. Hyvä siitä vielä tulee!

Fannilla on pallo (kuvan ulkopuolella), jonka Unna haluaa, mutta ei uskalla ottaa.

Tuossa se pallo taas on. Fanni lipoo rauhoittelevasti ja Unna haukkuu epävarmana siitä saako pallon viedä vai ei.

Se on Unnan pallo, btw.

Pöllyssä

Tänään oli Ipen eläinlääkärireissu. Se on kummallinen koira, kun se ell-aseman pihaan tullessa häävin malttaa käydä pissalla kun on niin kamala kiire sisälle. Siellä on niin kauheasti ihania ihmisiä! Katsotaan onko sama into enää seuraavalla kerralla, kun tänään lähdettiin sen verran pökkyrässä sieltä, että pönttö päässä se vei melkeen ovenkarmitkin mennessään.

Patologin lausuntoa odotellaan ainakin viikkoa, sen aikaa hoidetaan muutamia tikkejä, jotka huuleen laitettiin. Raastava odotus. Sanotaanko, että onko aika kova pelko perseessä.
Samalla kun koira kerran rauhoitettiin, niin halusin että sen lanneranka kuvataan. Selkä kuvattiin 1-vuotiaskuvissa ja oli priimaa, mutta menneiden vuosien jumiongelmien vuoksi halusin tsekata miltä tilanne näyttää nyt. Kun lantio saatiin suoraan ja asetukset kohdilleen, niin kuvissa nikamat oli oikein siistit eli muutoksia ei ole. Huokaus.

Seuraavan kerran kun on kisoihin lähtiessä jo sellainen olo, että nyt ei toimi mikään, niin tiedän jäädä kotiin. Ajelin sunnuntaina Hyvinkäälle valmiiksi e.v.v.k. -asenteella ja eipä se siitä paljon kummemmaksi muuttunut.

Ensinnäkin on ihan hiton tylsää olla kisoissa ilman seuraa. Makseissa kisasi vain muutama naamatuttu, joten aika yksinäistä siellä oli tällaisen introvertin olla. Toiseksi ilman seuraa ei introvertti saa ratoja videoitua. Tässä tapauksessa se osottautui lähinnä siunaukseksi, koska videot olis kelvannu vain "ei-näin" -luennon oppimateriaaliksi.

Leena Rantamäki-Lahtisen radat, jotka kaikki olihan mentäviä. Eka rata oli paras kolmesta, mutta kirjaimellisesti lähinnä mahalaskua, kun Ipe kynti kylkimyyryä ennen ja jälkeen 3. hyppyä. Hiukan oli Hyvinkään hallin pohjatuntuma vielä hakusessa. Itse asiassa luulin jo loppuradasta, että näinkö me taisteltiin against all odds itsemme voittajiksi, kunnes Ipe juoksi viimeisen esteen ohi. Teimme siis varsin kelvollista ja menevää nollaa viimeiselle esteelle asti. VOI NYT JUMALAUTA! Minä kun huolehdin vain siitä, ettei Ipe pongannut rengasta tullessaan viimeisestä putkesta, niinkuin moni muu koira meitä ennen ja unohdin sitten kunnolla ottaa kiinni vikalle hypylle. 19. hyppy heitti niin sivuun ja kun meidän lelu oli seinän vieressä radan ulkopuolella, joka oli kaukana (kaukana!), niin sinnehän se luikahti ohi viimeisen esteen. Ip kerkesi jo remmikorille, joka oli n. 15 metrin päässä maalista, mutta aattelin sitten että hyllyhän me ei oteta ja kutsuin takaisin. Se oli aivan liekeissä siellä, eikä meinannut ensin edes ymmärtää, että vitsi pääsenks mä uudestaan radalle?! Oli hakemassa jo putkeenkin uudestaan, mutta sain sen pidettyä hanskassa. Jotenkin ehkä armollista, että tästä tosiaan ei ole videota, koska siitä olisi ollut aika masentavaa kellottaa kuinka monta sadasosaa oltais jääty 4. sijasta eli SERTistä. Taso ei kuitenkaan ollut mikään tähtitieteellinen, joten ihan saavutettavissa se olisi ollut, neljänneksi tulleen etenemä oli 4 m/s.

Toinen rata. Pikkasen olin saanut ekan radan hallitusta kokonaisuudesta (ei nyt lasketa sitä viimeistä estettä) itseluottamusta ja puhtia, että hittolainen, kyllähän me tästä vielä noustaa. Helppo rata, ei mitään ongelmaa. Ipe oli hyvässä vireessä ja rata oli kirkkaasti mielessä päässä. Menin 2. hypyn taakse vastaanottamaan nistolla ja katsoin siinä sitten vielä ennen vapautusta seuraavaa estettä eli 4. putken päätä. Otin koiran vastaa, tuli hyvin niistoon ja heitin putkeen. JA SIINÄ SAMASSA. Ei jeesus, se olikin 4. putki?! Sinne meni. Jäin aivan monttu auki seisomaan siihen ja päätin sitten kävellä ulos radalta. Ipe ei ymmärtänyt, että edellisellä kerralla sai juosta radalla oikein olan takaa ja nyt leikki loppu kolmannelle esteelle. Oli siinä oikein voittaja-fiilis. Lähdin jäähdyttelemään ja hyvä ettei itku päässyt kun otti niin aivoon. Kuinka oikeesti voi olla pää näin levällään?

Kolmannesta radasta, joka oli hyppäri, ei ole edes ratapiirrosta, mutta eipä siitä ole paljon kerrottavaakaan jälkipolville. Lähdössä Ipe kiljui(!), varmaan yritti huutaa, että koita nyt nainen ryhdistäytyä! Ja koska kartturi ei ryhdistäytynyt, niin Ipe otti ohjat omiin käsiinsä. Kieltoja pari ja lopuksi keuli koko mopo, joten HYL oli tuloslistassa. Radasta jäi lähinnä mieleen se, että uskalsin kiellot alla käskyttää Ipen renkaalle suuntakäskyllä, koska siitä käännyttiin melkee 180 - kettu kokosi ja kääntyi <3

Jotta en vaivu aivan totaaliseen epätoivoon, niin sanottakoon se, että Ipe ei tiputtanut ensimmäistäkään rimaa! Siitä iso peukku ja plussa ja kuperkeikka ja pusu!!! Ja kontaktitkin toimi. Ja Ipe oli muutoinkin aika ihana. Eli se on vain toinen, jonka täytyy katsoa peiliin...

Ehkä tämä henkinen epätasapaino tästä korjaantuu kun saan mielenrauhan Islan terveydentilasta. Totta puhuakseni oon ollut aika rikki viikon verran, kun Ipen huuleen ennen joulua tullutta pattia ollaan yritetty tutkia ja viimeisin askel oli viime viikon keskiviikkona tehty raapenäyte, joka poissulki sikaripunkin, hiivakaan se ei ole. Ab-kuuri ei tehonnut, joten jäljelle on jäänyt koepalan otto, joka mitä todennäköisimmin otetaan keskiviikkona ja se lähetetään patologille. Kun on vähän pessimisti ja kauhuskenaarioihin taipuvainen, niin olen ollut varsin tukevasti mentally not available.

Mutta siitä lisää tuonnempana. Siihen asti - kuulemiin!

NOT.

Tän viikon treenit on menneet taas kertakaikkisen mahtavasti. Keskiviikkona treenattiin Suomalaisen rataa, jota oli juostu ekalla TopTeam-leirillä. Päästiin virheettömästi esteelle 1. Vaikka aloitettiin aika monta kertaa uudestaan, niin päästiin virheettömästi esteelle 1. Fantastista. Ipellä oli siis sellainen "näen-vain-puomin" -päivä, joka pikkasen vaikeuttaa sitä treenaamista, kun jokainen seuraava este ei ole puomi. Muutenkin oli niin takkusta, niin takkusta. Kyllä me jossain vaiheessa päästiin rämmittyä esteelle 15, jonka jälkeen matka tyssäsi ihan taivahan lopullisesti. Koira oli kyllä todella outo. Yhdessä vaiheessa näytti siltä, että se olis liikkunut hetken epäpuhtaasti, mutta kun ravuutettiin, niin meni taas ihan normaalisti. Treenit onneksi loppui hjyvään fiilikseen, kun tehtiin loppupätkä, jossa suoraputki syötti (koko kentän vauhtisuoralta) avokulmasta keppien tokaan väliin. Kerrasta oikein! Oli aika tattis Ipeltä, joka on huono avokulmissa.

Torstaina oltiin jälkitreeneissä ja tehtiin sellanen peliliike, että jälki tehtiin siihen malliin, ettei oikomismahdollisuutta ollut. Lisäksi sen annettiin vanhentua noin 1½ tuntia. Työskentely oli huomattavasti keskittyneempää, ilmeisesti tuoreet jäljet on olleet liian helppoja. Silti ei menty niinku oppikirjoissa, Ipe haki lähes joka risteyksestä oikealle, vaikka maali oli vasemmalla puolella. Tuulta ei ollut nimeksikään ja jäljen päälle oli satanut lumi. Lopuksi todennäköinen ilmaisu tuli aika kaukaa, kun ei halunnut enää edetä, mutta antoi kyllä vahvasti ymmärtää, että tietää missä jälki menee. Maaliin oli kuitenkin vielä matkaa, joten odoteltiin että jatkaa. Hetken tuumailun jälkeen vei sitten maaliin ja ilmaisu näköetäisyydeltä.

Tänään tehtiin expedition Kauppiin, jossa Nässyn jäätävä viima oli kadottanut polut lumidyynien alle. Sisseinä kuitenkin mentiin ja Unna pieni kuukkurainenkin kuulkaa tallasi melkein koko matkan ilman lisävarusteita! Välillä kun se jäi mutkan taakse, niin lumirännistä näkyi hännän pää kun se viipotti tulemaan. Pieni karpaasi <3
Iltasella naksuttelin ruoan koirille ja päätin treenata taas metallia Ipen kanssa. Ipehän sitten pyöritti, tökki ja heitteli nurkassa ollutta kudekerää, esitti kaikki tuntemansa kordinaatiojumppansa - yritti vielä sohvalta käsin 2on-2off asennosta näyttää keräpallojonglöörausta, kunnes luovutti ja meni sen halvatun metallikapulan luo. Hyvä Ipe, olet voittaja-ainesta!

Fridalla on tänään syntymäpäivä. <3

Oon usein sanonut, että jos Frida olisi ihminen, se olisi mykkä. Huolimatta sen koiramaisesta äänekkyydestä, se on ilmaisullisesti todella vähäsanainen. Tai paremminkin hiljainen. Se on muutenkin hyvin eriskummallinen eläin. En oo ehkä koskaan löytänyt sen kanssa täydellistä yhteyttä, mutta silti se on onnistunut kietomaan mut pikkutassujensa ympärille. Siinä on jotain mystistä. Se on kuin pieni toteemieläin.

Fridan rajoittuneeseen erikoisosaamiseen kuuluu hellyyden vastaanottaminen. Se rakastaa olla paijattavana, hellittävänä, siliteltävä, syliteltävänä, möyhennettävänä ja nuuhkuteltavana - tosin vain ihmisten toimesta. Koiren välistä rakkautta se haluaa jakaa vain Hra Hauvan kanssa, joka vuodesta toiseen on ollut sen oma sydänkäpynen.

Lähtökohdat päivän kisoille ei ollu ihan kohillaan, kun olin aamun ja aamupäivän hikoillut tulospalvelussa 1- ja vähän 2-luokkienkin ajan. Pikkasen short of staff, yksi kompuutteri, kaksi rataa rullaa yhtäaikaa niin johan siinä meinas ressiä pukata. Pää oli ihan hajalla, kun lähdin kotiin syömään ja hakemaan koiraa.
Aamuhämärä oli muuttunut täydellisen aurinkoiseksi pakkaspäiväksi, jonka ansiosta mieli vähän kirkastui matkalla kotiin. Kun päästiin takaisin hallille ja mentiin lämmittelylenkille, niin Ripelius teki mun päivän. <3 Se oli kuriton rasavilli. Juoksi pupulaukkaa puuterilumessa eteen ja täysiä törmäilyauto-hengessä takaisinpäin vasten pompaten. Kauhistelkaa ihan rauhassa, mun koira käyttäytyy joskus tosi kurittomasti. Mutta se saa tehdä niin, jos siitä tulee hyvä mieli kaikille. Pieni koira hönttäsi ja hepuloi sen minkä tumppujen varastelulta (suoraan kädestä!) kerkesi ja mua vaan nauratti kuinka ihana se oli.

Tällä hyvällä fiiliksellä mentiin A-radalle, joka tuntui tosi hyvältä. Pientä kauneusvirhettä ja säätöä, mutta jotenkin se vaan tuntui hyvältä. Ennen loppusuoraa tuli aivokupla ja olin menossa suunnitelman vastaiselle puolelle puomia (joka olisi ihan samanlailla toiminut sekin, you damn ass!) ja viime tingassa ryntäsin takaisin raiteille, jonka vuoksi Ipe oli ajatunut renkaan linjasta ohi. Kerkesin kuitenkin (mielestäni) korjaamaan koiran ennen estelinjaa ja jatkettettiin hyvillä mielin maaliin. Hämmentyneet katsojasisareni pudistelivat päätään, että jotain tuomiollista siellä kai tapahtui, mutta eivät oikein tienneet mitä. No loogisin oli se tulkinnallinen kielto renkaalta, mutta videolta näkyy (tai oikeastaan siis ei näy), että tuomari nostaa vitosen. Puomin ylösmenolle se on liian aikainen (kumartuu heti sen jäljeen tihrustamaan ylösmenoa) ja kielto on kielto, ei vitonen. Putkea edeltävän pituuden Ipe veti kyllä aika mahaliitoa ja vähän ehkä näyttikin siltä, että olisi hipaissut viimeiseen palikkaan, mutta silti se on vähän outo - miksi niin myöhään nostaa käsi? En tiedä. Vitonen oli joka tapauksessa tulos, vaikka meillehän se oli henkinen nolla ja suoranainen työvoitto! Eli vähän sama kun nollavoitto...melkeen.

Toinen rata oli lähes tulkoon yhtä helppo, pientä vääntöä vaadittiin keppejä ennen ja jälkeen, mutta siinä olikin sen radan haaste. Tokihan siinä oli meille sitten haastetta poikineen, kun juuri siinä kosahdettiin, mutta kaksi tippunutta rimaa kertoi jo omaa tarinaansa siitä, että hyvänmielen Eemeli-fiilis oli laskenut jo auringonpaisteen mukana. Luovuttaja-asenteella ei pitäisi radalle edes lähteä, mutta tulipahan käytyä. Oliko siinä jotain hyvää? Noo, sen lisäksi että käskytin keinulle "putkeen, putkeen, putkeen" ja että jo aloitusrima tippui, niin se otti kauniin (yhden jalan) A:n kontaktin, kun virhepisteet alla saattoi vähän seisottaa.

Pitäis kai olla enemmän harmissaan siitä, että tämän helpompia 3-luokan ratoja ei taida vähään aikaan olla tarjolla ja me sylettiin tuplanolla viemäriin kuin avokado (kuka niitä oikeesti syö?!) konsanaan. Mutta oikeestaan oon aika tyytyväinen ja mielissäni siitä, että mun vanha kunnon pappamopo on tullut taas takaisin, koska sellasta saippuakonetta en osaa käyttää.

On road. Keskiviikkona oltiin joululoman jälkeen valkkutreeneissä, jossa Petri koulutti ahdasta ja lyhyillä esteväleillä olevaa rataa. Sanotaanko näin, että ensimmäisen kerran sitten syyskuun tuntui taas agilitylta. Huojentavaa. Ei se mitään ongelmatonta edelleenkään ollut, mutta tuntuma koiraan oli ihan erilainen ja Ipekin oli kuulolla. Ekassa pätkässä (1-14) oli päällejuoksua, putkiansaa ja ahdasta välistävetoa. Hauska huomio on se, että A:n alainen putkiansa kosahtaa yleensä aina kun käskytän 'AAta', mutta jos käskytän sen puomin 'OTA':lla, niin silloin hakee kontaktin ongelmitta. Vois varmaan luopua A:n ja puomin eri estekäskyistä, kun se tuntuu toimivan ihan yhdellä ja samallakin.

Välipalana kellotettiin kontakteja, joilla me annetaan melkonen kaula vastustajille vielä kisoissa. Minä kun en ole niissä muutamassa 3-lk:n kisoissakaan taistellut sekunneista, vaan keskittynyt tekemään kokonaista rataa ja ehkää suoritusta. Eli käytännössä ottanut huolellisesti kontaktit. Nyt kun tehtiin "niin nopeasti kuin pystyy", niin kello näytti aika raadollisesti sen kuinka paljon tällä saa aikaan. Esim. kaksi ajallisesti hyvin erilaista A:ta oli omassa näppituntumassa hyvin samanoloisia. Puoli sekuntia lähtee ihan heittämällä kun vähän lyö pökköä pesään ja vapauttaa salamana. Keinu meillä on vielä hidas, koska vaadin siinä 2on-2offin. Katin ja Anun kanssa tästä keskusteltiin ja  esim. Inton kanssa on toiminut oikein hyvin keinulla se, ettei siellä 2on-2offia tarvihe tehä. Tämä siis harkintaan.

Lopuksi tehtiin koko rataa (25 estettä) ja paria kauneusvirhettä lukuunottomatta tehtiinkin koko homma. Edelliset treenit kun on tupanneet menemään "kolme estettä ja pommi" -mentaliteetilla, niin olihan tämä vähän hunajaa. Ja toiveikasta sen suhteen, että viikonloppuna loppuu melkein 4 kuukauden kisatauko. Jännää.

Off road. Tänä aamuna käytiin jälkitreeneissä. Metsään mentiin - kirjaimellisesti. Lähtökohtaisesti mentiin tekemään tuoretta puistojälkeä. Treenattiin Hervannan Näyttämänpuistossa. Jälki lähti hyvin. Ipe ei ampunut liikkeelle, vaan huolellisesti haki jäljen ylämäestä ja sitten reippaasti liikkeelle. Eka kulma ok, puiston reunaa seuraava kävelytie jatkui vielä eteenpäin, mutta Ipe kulki varman oloisesti pienen metsikön läpi polkua. Tämän veti iltavainulla, jolloin yksi mutka meni suoraksi. Kun tultiin takaisin jäljelle (1.), niin Ipellä oli huomio ihan täysin jäljelle päin. Pysähtyi ja teki jotain, jonka hämmästyneenä olin itse tulkitsemassa jo ilmaisuksi. Minna kuitenkin sanoi, että maali on kyllä kaukana, joten sitä ei todennäköisesti ollut. Sitten tapahtui mysteeri numero uno. Ipe otti ilmeisesti nokkiinsa minun hivenen jämähtäneestä asenteesta oikeaa jäljen kulkusuuntaa kohti (luulin, että jälki ei mennyt sinne) ja lähti käveltieltä suoraan metsään ja sen läpi rivitalojen pihaan. Hukassa oltiin, sen näin jo koirastakin. Ipe kuitenkin tarkasteli ja kuljeskeli talojen pihassa, joten mentiin vähän eteenpäin. Lopulta pysähtyi täysin ja aloitti piippauksen. (2.) Tyhjä oli. Palattiin takaisinpäin metsän läpi kävelytielle, josta jatkoi taas reippaasti oikealla jäljellä. Kävelytie kaartui metsän läpi ja siitä poikkesi metsäpolku. Ilman pienintäkään tarkastelua tai muuta epävarmuutta Isla painui metsäpolulle (3.). Olin ihan 100-varma, että se on jäljellä. Päästi kun höyryjuna maavainulla. Yhdessä vaiheesta polulta poikkesi ihmisen ja koiran jäljet umpihankeen, jolle ponkaisi polulta ja mielessäni tyytyväisenä mietin, että kylläpä tekee tarkkaa työtä. Kunnes. Kunnes Minna huuteli perästä jonkun ajan päästä, että metsässä ollaan ja aika kaukana. Siis mitä helvettiä?!

Tyyppi oli hapottanut menemään tuhatta ja sataa pitkin metsää ja sitten selvisikin, että ei olla edes lähellä jälkeä! Palattiin takaisin oikealle jäljelle, jossa oli jotenkin mielensäpahoittajan oloinen ja vastenhakoisesti otti uudestaan hajun. Kun lähti liikkeelle, niin teki lopun sitten taas hyvin töitä. Vika kulma ok ja ilmaisi näköetäisyydeltä. Että sellanen jälki.
Voisko joku kertoa mulle, että mitä tuon koiran päässä liikkuu? Mietittiin vaihtoehtoa, että olisiko halunnut kiertää maalin taakse. On kerran aiemmin yrittänyt lähteä kiertämään maalia ja paimenelle se on tietysti aika luonnollinen käytösmalli. Mutta miksi niin varmana maavainulla? Oliko oikeasti jäljestämässä ihan väärää jälkeä vai huvittiko vain itseään? Jäljen tuoreus saa tuosta ilmeisen itsevarman, jolloin vetää mutkat suoriksi, mutta olisko oikeasti voinut mennä niin kieli poskella maalin kiertäen? Voi huokaus.