Oon käyny kolme päivää kaameeta kamppailua universumia vastaan.

Ensin taistelin fysiikan lakeja vastaan kaatumalla pyörällä kun tulin Ipen kanssa Niihamasta treeneistä. Säikähdin ja tein äkkijarrutuksen just sillä kahvalla, joka käskyttää etupyörää, joten senhän tietää miten siinä käy. Rystyset auki ja polvi mustana. Vastaantuleva mies pysähtyi kysymymään, että sattuiko pahasti ja minä häkeltyneenä vastasin, että ei sattunut, kun housutkin on ehjät! (Oishan se nimittäin ollut ihan kamalaa, jos Haglöfsit ois menneet rikki!) Mies pyöritteli silmiään ja kysyi vielä, että ethän varmasti lyönyt päätäsi. :D En kai?

Eilen taistelin epäonnisten sattumien sumaa vastaan kun lähdin kouluttamaan Best In Areenalle. Lähtiessä tajusin, että puhelin on hukassa, samoin autonavaimet. En voi soittaa Henkalle kysyäkseni missä avaimet on. Paniikki! Menin kun pyörremyrsky kämppää läpi, mutta mitään ei löydy ja paniikki vaan kasvaa. Äkkiä feisbuukkiin katsomaan kuka ois online. "Moi! Voitko soittaa mulle, mun puhelin on hukassa?" Kiitos Mari, puhelin löytyi. Se oli sohvalla. Henkka ei vastaa. Avaimet on varmasti sen taskussa töissä. Kun sain ajatuksen juoksusta taas kiinni, niin muistin että meillähän on vara-avaimet. Ne on varmaan olemassa juuri tämmöisiä tilanteita vastaan. Pääsin siis matkaan! (Sääksjärven rampin kohdalla on Ideaparkin iso mainos, jonka kulmassa lukee "vain 5 minuuttia". Oon aina aatellu, että se on kusetusta, mutta kyllä siitä ihan totta kerkeää viidessä minuutissa, kun ajaa reippaasti yli 120 km/h...)

Tänään universumi päätti näyttää persettään heittämällä kesän ensimmäisen rankkasateen niskaan juuri silloin kun jouduin liikkumaan töissä paikasta a paikkaan b täysin alivarustettuna. Sateenvarjolla ei tehny siinä tilanteessa juuri mitään. Tai esti se sen, ettei ripsivärit ollu poskilla. Muuten olinkin sen näköinen, että olisin sillan sijaan ylittämän Tammerkosken kahlaamalla.

Vuosi sitten olisin ollut aivan rikki tästä jäätävästä alivoimasta, mutta nyt ei kyllä paina mistään! Se on kato ilon kautta, tai ei ollenkaan! Töistä päästyäni ajattelin tulla ilakoimaan sosiaaliseen mediaan siitä, kuinka oon vieny tän kisan ihan 6-0, mutta uutukaista läppäriä käynnistäessäni kone sanoi olevansa kovasti kipeänä ja "it can not be repaired". Niin anteeksi mitä helvettiä?! Talon nörtti oli tunnin tarkastelun jälkeen sitä mieltä, että kone täytyy alustaa kokonaan uudestaan. Onko sulla täällä jotain elintärkeää? Kuvat parin viikon ajalta, mutta en kuole niiden mukana. Sitä paitsi parhaimmat on jo verkossa anyways. Gradu, työharjottelutiedostot, luentopäivikset ynnä muut velvotteet, joita olen työstänyt tällä koneella on tietenkin muistitikulla. Että siitäs sait universumi!

Elämä on ihan hirveen paljon helpompaa kun näkee tuossa ylläolevassa kuvassa ensimmäisenä ton iloisen värisen lumikolan :D
(Kuva muuten otettiin kännykällä äitienpäivälahjan hakureissulla, kun ajettiin siskon kanssa jumalan selän taakse taimistolle. Ostettiin kymmenen naurettavan näköistä tikkua, jotka meille kaupattiin vattupuskan taimina. Toivossa on hyvä elää, että niistä jonakin kauniina päivänä saadaan puutarhavadelmia.)

Vai voidaanko se laskea jo yökisoiksi, kun kotona on puoliyhdentoista aikaan? Ja kuitenkin kotikisat, joten matkoihinkaan ei kauheasti tuhraantunut aikaa.
Toisaalta tykkään tällasista lokaaleista iltakisoista, joita ennen voi koko päivän touhuta kaikenlaista. Kuten leipoa nollaherkkuja treenikavereille! :D Otin vähän takaperoisen lähestymistavan kisailuun tällä kertaa ja leivoin porkkanakakkua sillä mielellä, että sitä voi viedä tänään treeneihin. Vitsillä tietenkin, mutta totta toinen puoli. Teemaksi siis nollaradat, kontaktienkin kustannuksella. Onnistuttiin 50 %:sti.

Radat oli profiileiltaan vähintäänkin mielenkiintoisia. Onneks minit ja medit meni ensin, niin kerkesi saamaan vähän ajatuksen päästä kiinni. Tamskin Talli ei ole mikään ihanteellisin akustiikan puolesta ja junien jyskytys sen metelin päälle saa volyymit aika taivaallisiksi. Ipe oli vähän levottoman oloinen ennen rataa, mutta keskittyi aika kivasti seuraamaan muiden suorituksia ja haki itselleen virettä. Mulla karkas ajatus noin kaks koiraa ennen meidän suoritusta ja pieni jännityspaniikki päälle. Rata kuitenkin kulki kun viereisen radan junat, jotenkin kaaoottisen varmasti. Mikään miellyttävä ratakokemus se ei ollut, mutta nollalla maaliin! Vihdoin! Ne piinaavat vitoset on kiusanneet meidän 3-luokan nollatilin avaamista aika pitkään, joten tuntuihan se jälkikäteen aika hyvältä. Ja videolta katsottuna rata oli oikein kelpo. Kiitos Anulle kuvaamisesta! Sijoitus oli 4./25. - sertistä jäätiin vajaa puolisekuntia, joten ehkä meillä on toivoa niidenkin suhteen aikanaan.

Toinen rata, joka oli hyppäri tuotti vähän enemmän päänvaivaa ohjausvalintojen suhteen. Mutta eipä niistä tarvinnut kauheesti huolta pitää kun matka katkesi kepeille. Ajatuksena oli se kuuluisa "pakan kasassa pitäminen", mutta selkäranka katkesi kun Ipe teki keppivirheen kahdesti peräkkäin. Eka oli täysin oma moka kun työnsin vähän liian voimakkaasti sitä, jottei hakis tokaan väliin, niin peijjooni aloittikin väärältä puolelta! Korjasin ja pujottelun lopussa tapahtui jotain kummallista rytmityksen kanssa ja se tuli jostain ihan oudosta välistä ulos. En oikeastaan tiedä, että mitä siinä edes kävi. Kolmas kerta toden sanoi ja sitten ulos radalta. Kiitos Miialle kuvausavusta!

Viikonloppuna on kunnon keimit, kun Takut täyttää 10 vuotta ja sen kunniaksi pidetään 6 startin kisaviikonloppu. Uuteen nousuun!

Kolmisen viikkoa sitten kirjoittelin, kuinka Fanni kävi eläinlääkärissä laihtumisen vuoksi. Erinäisen kummalliset ultralöydökset johti kahden viikon ab-kuurille ja kontrolliultraan viime viikolla, josta kävi ilmi että kohdun muutokset oli lääkekuurista huolimatta pahentuneet -> leikkausajan buukkaus ja kohdunpoistoon.

Eli kohtutulehdus se loppujen lopuksi kuitenkin oli. Oon jotenkin häkellyttävän kiitollinen, että se pirulainen löytyi ajoissa. Oon kuullut märkäkohduista vain kauhukertomuksia, joissa koira on ollut aivan finaalissa ja lääkäriin mennessä kiidätetty saman tien veitsen alle. Häkellyttävää se on etenkin sen vuoksi, ettei Fannilla ollut ainuttakaan niistä tyypillisistä oireista, joiden vuoksi hälyytyskellot yleensä käyvät soimaan. Mutta kaippa sitä tuntee koiransa sen verran hyvin, että jotenkin sitä aistiin kun kaikki ei ole kunnossa. Tilanne ei ultran mukaan ollut vielä akuutti, joten viikonloppu saatiin vielä odottaa ja käydä maalla ilakoimassa. Fannikin oli lähes oma itsensä, ei ehkä niin aktiivisesti pyrkimässä pihalle kuin normaalisti, mutta ei missään nimessä kipeän oloinenkaan.

Vai mitä sanotte tästä harhautusliikkeestä? Niin taas paimenta höynäytettiin... :D

Aamupäivällä vein Fannin klinikalle, jossa lääkäri selosti toimenpiteiden kulun ja laittoi Fannin uneen. Kun pakaraan pistettiin piikkiä ilman pienintäkään inahdusta tai liikahdusta, kuului eläinlääkärin suusta hämmästynyt "oho!" - oli kuulemma ensimmäinen chihuahua, joka ei ole päästänyt ääntäkään pistettäessä. Jätin Fannin lääkäriin ja lähdin itse kotiin, koska menin illaksi muutamaksi tunniksi vielä töihin. Onni on ihana eläinlääkäriasema, joka hoitaa huolella vaikka koko päivän. Toisaalta oli ihan kätevää, että Fanni sai rauhassa heräillä ja selvittää päänsä tokkurasta ennen kun toin sen kotiin uteliaiden seuralaisten luo. Kun seitsemän jälkeen hain mustuaista kotiin, niin siellä odotti jo ihan selväpäinen kaveri, toki koettelukset paistoivat kasvoilta. Hoitaja taivasteli, kuinka kiltti Fanni on ollut koko päivän. Ehkä se on vain vieraskorea? :D

Kotona Unna oli erityisen kiinnostunut Fannin voinnista ja tapansa mukaan nuoli koko potilaan pään kun päästiin kotiin. Fanni on pääasiassa vain nukkunut, haavan päällä on vielä haavalappu, joten bodyviritelmää tarvitaan vasta ylihuomenissa. Kauluria en viitsi edes harkita, tuon kokoiselle koiralle se on vähän turhan suuri lautasantenni. Rimadylin annoin juuri yötä vasten, vaikka erityisen kipuiselta se ei tuntunutkaan. Turha niitä on kai säästellä? Ja saapahan nukuttua kunnolla kun ei tule ikävä olo kesken unien. Nyt kaikki näyttää siis oikein hyvältä. Silti jotenkin jännityksen- ja pelonsekaisin tuntein sitä odottaa tulevaa. Muuttuuko luonne? Tapahtuuko toipuminen hyvin? Päivä kerrallaan.

Viikonloppu sai Ipen mielestä huippupäätöksen kun paljua tyhjentäessä se pääsi lutraamaan lämpöiseen veteen! Mulla on ollut varmaan kymmenen vuotta perinteenä heittää talviturkki ennen äitienpäivää, mutta nyt se sitten katkesi. Ja se on kyllä täysin paljun syytä! Kuka sitä jääkylmään veteen haluaa mennä, jos kaunista kevätiltaa voi ihailla lämpöisessä paljussakin?! Lauantai-iltana tuli taas puolisentoista tuntia siellä istuttua. Se on vaan niiiiin rentouttavaa. Ipenkin mielestä palju on ollut kovin kiinnostava juttu ja nyt vihdoin kun sai luvan mennä sinne itse lutraamaan, niin voi pojat! Onneksi laidat on sen verran korkeat, ettei se tohdi sinne kovin reteesti mennä itsekseen. Vois muuten olla tästä lähtien vähän ahdasta paljussa.

Kevät <3

Karstulassa on kevät. Ja vahva lupaus kesästä. Kuikkapariskunta huutelee iltaisin järvellä ja seurankipeät hyttysetkin ovat saapuneet koloistaan. Torstai-iltana oltiin jo menossa kyyjahtiin verstaan taakse, kunnes selvisi että Ritan myllytys johtuikin siilistä! Näillä tiluksilla ei ole siiliä nähty varmaan 15 vuoteen, joten piikkikaveri olikin iloinen ylätys. Yritettiin lahjoa se jäämään pihapiiriin keitettyjen muikkujen avulla, mutta taisi parka draumatisoitua Ritan myllytyksestä siinä määrin, että huiteli muille maille. Oma pieni käärmeensyöjä-siili olis kauheen kätevä, kun täällä niitä kyitä riittää.

Kuukkura on ollut varsinainen seikkailija-salamanteri, se on tarkastanut läänit perusteellisesti, naapurin pihoja myöten. Maha on taas täynnä käpyjä ja risuja. Ilon ja onnen päiviä nämä maaseutuhetket. Niin siistiä, että toinen täpinöi itselleen epilepsia kohtauksen - niin epäreilua.

Ipe ottaa myös kaiken ilon irti maaseutuelämästä. Se meni aamupäivällä pihalle ja tuli kolmen aikaan takaisin sisälle. Keppien syöntiä, myyrien metsästystä, chillailua, tähystystä, Ritan härnäämistä - you name it. Kyllä öisin nukuttaa sikeästi. Ylläoleva kuva kertonee jotain reilu kerhosta, joka jakelee nallekarkkeja ihan miten sattuu. Puolustukseksi täytyy sanoa, että Fanni ei esimerkillisestä käytöksestä huolimatta voinut jakaa eskimonautintoa, koska sillä on vatsakatarrin vuoksi tiukka dietti.

Palju on lämpeemässä, vesisade väistyi ja aurinko paistaa. Joskus tekee ihan hyvää elää kuin sika pellossa. Mitä mutaisempi, sen parempi.

Joutuessaan epämiellyttävään tilanteeseen, koirat viestivät epämukavuuttaan rauhoittavin signaalein. Nämä ja muut käyttäytymismuodot, joilla pyritään helpottamaan ahdistusta voidaan nimetä myös sijaistoiminnoiksi. Tänään valmistuneessa toimintatutkimuksessa on havaittu, että myös ihmisillä ilmenee sijaistoimintoja. Kun on kerennyt järjestellä talvikengät telakalle, harjata koiria, pyyhkiä pölyjä ja dokumentoida koirien nukkuma-asentoja ja -paikkoja, on varsin todennäköistä, että jotain muuta piti tehdä. Kuten vaikkapa kirjoittaa gradua.

Mutta viis gradusta, nyt katsotaan dokumentoinnin tulokset:

Aamulenkin ja -ruoan jälkeen ne normaalisti vetäytyvät takaisin unilleen (ja häiriintyvät herkästi lähestyvästä kuvaajasta)

Muutamien tuntien kuluttua ne vaeltavat uusille nukkumisalueilleen, jossa ne toivovat tulevansa huomatuiksi (- keskellä kulkuväylää on tehokas, samoin kuin sohvan valtaus!)

Epäuskoisina vähäisistä aktiviteeteista, ne uskaltautuvat lähemmäs ja kokeilevat erilaisia huomionherätysmenetelmiä

Surusilmät ja syvä huokaus toimii usein

Kunnes myöntävät, että paska päivä tuli ja siirtyvät pettyneinä potemaan masennustaan pimeimpään nurkkaan

Johtopäätöksenä voimme toideta, että koirat nukkuvat erilaisissa asennoissa ja paikoissa. Ja nauttivat gradun kirjoittamisesta ihan yhtä vähän kuin se, jonka piti sitä tänään oikeasti kirjoittaa.

Mitäpä sitä muuta voisi vappuna tehdä kuin lukea huomiseen tenttiin tai treenata koirien kanssa? Päivä hurahti aika railakkaasti Pispalassa, jossa työväenjuhlaa viettänyt kansakin käyttäytyi aika railakkaasti. Täytyy tosissaan rakastaa haasteita, jos lähteää Pispalaan jälkitreeneihin yhtenä vuoden vilkkaimpana päivänä. Ja täytyy tosissaan rakastaa pakaralihaksiaan, kun lähtee kävelemään Pispalaan neljäksi tunniksi. Portaat alas...ja portaat ylös. Ja portaat alas...ja portaat ylös.

Ipen jäljen teki Vieno-tolleri ja alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä noin tunnin vanha jälki, mutta jotenkin se aika taas kului niin nopeasti, että jäljelle lähdettiin 2½ tuntia sen teosta. Tämä tarkoitti myös sitä, että Ipe oli maannut autossa sen kaksi ja puoli tuntia. Eli pieni virtapiikki sieltä autosta syöksähti kun lähdettiin hommiin.

Ipellä oli niiiin hyvä vire! <3 Se teki niin intensiivisesti töitä ja nautti joka solullaan kun sai paiskia hommia. En ole nähnyt sitä jälkitreeneissä tuollaisessa moodissa pitkään aikaan. Jäljelle lähdettiin tuttuun tyyliin kovin vauhdikkasti eli seuraajat sai kuulemme ihan tosissaan pysytellä perässä. Sori kaverit! :D
Kannaksenkatua kun laskeuduttiin alaspäin, niin Ipe haki koko ajan alhaalta hajua ja aivan selvästi olisi halunnut lähteä rinnettä alas. Kun päästiin risteykseen (1.), niin Ipe otti aika varmasti siitä oikean ja lähti vetämään päättäväisesti. Sari vähän toppuutteli ja sanoi, että nyt mennään sitten ilmavainulla aikamoinen oikaisu. Päätettiin yksissä tuumin palata takaisin päin ja "pakottaa" oikealle jäljelle. Vähän piippasi kun ei päässyt jatkamaan eteenpäin ilmavainulla, mutta lähti kuitenkin tosi halukkaasti liikkeelle kun mentiin takaisin jäljen päälle.

Rantaan mentiin siis vauhdikkaasti ja tarkasti työskennellen. Seuraavassa kulmassa (2.) kävi semmonen hama, että Ipe otti varmasti oikean suunnan, josta tuli juuri pyöräilijä vastaan, jonka vuoksi otin liinaa lyhyemmäksi ja himmasin. No tämähän on Ipelle pahin häiriö, joten himmasi itse ja näytti vähän epäröivän. Palattiin risteykseen, kävi tarkistamassa sen polun joka jatkui rannan suuntaisesti, mutta ei selvästi ollut kiinnostunut siitä sen enempää. Otettiin pieni huilitauko ja juotiin rannasta pienet hörpyt, jonka jälkeen jatkoi sinne alkuperäiseen ja oikeaan suuntaan huoletta.

Viimeinen haaste oli maalin lähestyminen. Ipellä on ollut tapana välttää maaleja. En tiedä haluaisiko se kiertää sinne kenties takaa vai yksinkertaisesti lopettaa jäljestyksen (ja siirtyy muihin puuhiin) sen jälkeen kun on paikallistanut maalin sijainnen (suhteellisen kaukaakin). Maaliin noustiin portaita, jotka se selvästi katseellaan merkkasi, mutta jatkoi eteenpäin kiinnostuneena. Varsinainen työnteko kun ei loppunut, niin ajattelin että ollaan siis edelleen jäljellä. Mutta Sari huutelikin perään, että himmaillaan ja palataan takaisin päin. Kun palattiin taaksepäin, niin haki kyllä suoraan portaille ja lähti ylöspäin.

Olin niiiin tyytyväinen Ipen työskentelyyn. Maaliportaille asti pystyin lukemaan tosi hyvin sen aivotuksia ja näin heti esim. tarkastelut kun se rupee katselemaan vähän anteeksipyydellen taakseen. Joka kerta kuitenkin palasi itse hyvin jäljelle. Tuo ilmavainu-tempaus on vaan aika tyypillistä Ipelle ja toisaalta ihan fiksun koiran merkki siinä mielessä, että mitä sitä suotta juoksuttaa koko lössiä ylimääräiset 700 metriä, jos voi oikasti huoletta suoraan maaliviivoille. Ulkopuolista häiriötä oli PALJON(!), joka Ipelle ei sinänsä ole haaste. Suurin häiriö olen minä itse. Vastaan käveli sorsapariskuntia, lenkkeilijöitä, lapsia, polkupyöriä, autoja jne. mutta homma jatkui. Sitten kun minä vähän töpeksin, niin silloin nousee inaisen epävarmuus pintaan.

Noihin maaliin menoihin täytyy keksiä joku oivallus. Tarkoitus tosietsinnöissäkään ei tietysti ole vielä maaliin asti ihan iholle, mutta joku selkeämpi rektio pitäisi saada aikaan siinä vaiheessa kun skannaa, että "jaahas, tuolla se maali on - minä jatkan omia hommia sitten tästä eteenpäin". Tänään varman oloinen työskentely jatkui maalimerkkauksen jälkeen todennäköisesti siitä syystä, että suunta johon Ipe vei voimakkaasti ja jostain tuuli kävi oli se, jossa minä eilen vierailin Fannin ja Unnan kanssa. Sen vuoksi tuossa kartalla on noita pingviinejä! :D Alue ei ole Ipelle tuttua maastoa, se on pari vuotta sitten vieraillut siellä samaisessa paikassa, joten oli ilmeisesti erityisen kiinnostunut katsomaan, että miksi täällä haisee omat koirat.

Jäljen pituus oli noin 1,5 kilometriä (josta puolet Ipe olisi halunnut oikoa) ja työinto kesti hienosti loppuun asti. Hieno treenipäivä kaikkineensa! Neljä tuntia siinä vierähti, joten vappumunkeille ei enää ennätetty muiden mukaan, kun kiirus oli jo kotiin lukemaan tenttiin. Proffa on ajatellut lämmöllä opiskelijoita, kun pisti tentin vapun jälkeiselle päivälle - sympatiat niille, jotka eivät ole viettäneet vappua reippaasti treenaillen...

Nopeat kotikisat. Kahdessa ja puolessa tunnissa sinne ja takaisin. Edelliset kisat kun räjähti silmille niin lahjakkaasti, että näihin karkeloihin lähdettiin vähän hienosäätö-moodilla.

Teema-kisat: *Pidä pakka kasassa *Kontaktit

Akilleenkantapääni on se, että pasmat menee sekasin liian helposti. Keskittyminen tipahtaa. Vire laskee. Luovutan. Eli nyt lähdettiin ihan tietoisesti hakemaan kokonaisuutta. Startista maaliin, vaikka pää kainalossa. Keskittymistä helpotti tietysti se, että kisat oli kotoisalla treenihallilla, jossa oma jännitys ei muuta häiritseväksi ja koirakin on enemmän kotonaan. Ipen vire oli tänään jätte bra. Jätettiin lelussa roikkuminen ennen starttia minimiin, hengailtiin enemmän lähimetsässä kuin radan reunalla, joten räjähdysvaaraa ei tällä kertaa tullut.

Eka rataantutusminen antoi kaiken mahdollisen haasteen pakan kasassa pysymisen kannalta. Kerkesin väsäämään haastekohtiin vain huonoja vaihtoehtoja, joka tietenkin näkyi myös toteutuksessa. Alkusuoran kömmähdys oli vähän myöhästelyn syytä. A:n jälkeinen elämä oli sitten se haaste. Sain kuin sainkin koiran takaakiertoon, mutta oli niin jäljessä sen päällejuoksun kanssa, että Ipe juoksi ohi. Juuri niinkun Saara ennen rataa varoitti... Normaalisti olis vire läsähtänyt tässä vaiheessa ja homma ollut sitä myöten selvä, mutta minä korjasin! Ja loppu olikin ihan kelpo rullausta. Ja vain yksi rima alas (kököstä ohjauksesta johtuen), vaikka rimat oli tapissa.

Toka rata oli kivempi profiililtaan ja kerkesin sitä kauemmin seuraamaankin kun medit sitä juoksivat. Toteutuksen kannalta pähkinä oli kakkoshypyllä. Takaakiertoon törkkäys vai pakkovalssi? Sivusta katsottuna pakkovalssi tuntui luontevammalta, mutta sitten kävellessä se ei ollutkaan niin selviö. Pähkäilin ja huutelin katsomosta vinkkejä (kiitos Pekka ;) - päädyin sitten siihen pakkovalssiin. Ihan ok. Kepeille asti mentiin semmosessa "wooouuu, o-ouuu, huuups, jaiks..." -fiiliksissä kun linjat valui, venyi ja paukkui. Mutta me päästiin maaliin asti! Taisteltiin piru vie! Itse asiassa nollana tokavikalle esteelle asti, josta tuli muurin palikka alas. Eikä oikeastaan edes harmita, koska aika ruma nollaratahan se olis ollut. :D

Rasti seinään. Asetin itselleni tavoitteen ja pysyin siinä. En luovuttanut. Kontaktitkin oli paremmat kuin aiemmin, tosin eivät parhaat mahdolliset vieläkään. Keinulla ei 2on-2offia enää edes tehdä, mutta vähän vauhtia siihen pitäis ajaa. Ipellähän oli alkujaan eri käskyt A:lle ja puomille, mutta ne on ajan saatossa kokenut metamorfoosin ja nykyään kulkevat yhdellä ja samalla ota-käskyllä. Oikeastaan vain sen vuoksi, että se ota on Ipelle jotenkin vetovoimaisempi ja esim. putkiansojen kanssa toimii paremmin. Nyt kun tokalla radalla olikin puomi ja A aivan hollilla ja hyppy vielä heitti aika hyvin puomille, niin testasin, että muistaako tuo koira vielä sitä vanhaa A-käskyä. Muistihan se. :D

Kyllä tästä vielä joskus jotain tulee <3

edit. Se piti vielä sanomani, että keksin hyvän tavan nesteyttää koiraa kisoissa. Fannin kotiruokinta tuottaa sellaista siemennesteen näköistä litkua, joka syntyy riisin ja broilerin keitinvedestä. En suinkaan heitä sitä pois vaan laitan esim. koirien ruoan sekaan. Otin sitä mukaan kisoihin ja lantrasin vedellä. Jouduin säännöstelemään(!) Ipen juomista, kun se olis ryystänyt sitä ihan loputtomiin.

Postin kuvista on viisi päivää. Nyt on ensimmäinen hetki, jolloin kerkeä istahtaa sen verran alas, että viitsin päivittää blogia. Kevät on tullut ja ihan vähäsen on hommia. Ympäripyöreät päivät ei ole ollenkaan tavattomia näinä viikkoina ja päivät, jolloin pitäis olla useammassa kuin yhdessä paikassa yhtäaikaa. Se vähäinen vapaa-aika on aikalailla pyhitetty koirille, joten blogin päivitys ei ole ollut kovin korkealla prioriteettilistalla.

Edellisen kerran kerkesin hengähtää kunnolla tosiaan viime sunnuntaina, jolloin käytiin Pyynikillä metsäretkellä. Näkötornin munkit jäi syömättä, kun moni muukin oli lähtenyt viettämään kevään ensimmäistä oikeasti lämmintä kevät päivää Pyynikille. Maanantaina tulin kouluttamasta puoli yhdeksän aikaan, jolloin on vielä niin valoisaa että voi lähteä koirien kanssa Kauppiin metsälenkille. Se on kyllä parhautta! Ei ollut Kaupissa ristinsielua, joten ihan rauhassa sai rämpiä läpi melko vetisenkin metsän.

Tiistaiaamuna mentiin Islan ja Fannin kanssa eläinlääkäriin. Ipe kävi näyttämässä parantunutta huultaan kontrollin merkeissä ja kuittasi itselleen laskun 0 euroa. Fanni oli mukana sen vuoksi, että se on laihtunut lyhyen ajan sisään turhan paljon, saanut enemmän närästyskohtauksia ja ollut muutenkin apea. Tunti siinä sitten melkein vierähtikin kun pikkumustaa tutkittiin (josta kuitattiin sitten 300+ euron lasku - onni on vakuutus!). Ultraan mentiin, kun vatsa ei tuntunut ihan normaalilta: maksakudoksessa muutosta, sapessa sakkaa, kohdussa muutoksia ja vatsalaukun seinämä paksuuntunut. :| "Eikö mitään muuta löytyis?!" Verta pari putkiloo, joiden tulokset oli huomattavasti toiveikkaampia kuin ultralöydäkset. Vain yksi maksa-arvo koholla, joten maksassa ei mitään ongelmaa pitäisi olla. Ab-kuuri kohdun muutoksiin (märkäkohtu se ei ainakaan vielä ollut) ja vatsalääkkeet närästykseen ja ilmeisesti jonkin sortin vatsakatarrin vuoksi. Kuivamuona lähti mäkeen Fannin ruokalistalta, josta löytyy jatkossa riisiä, broileria, raejuustoa, keitettyä kanamunaa + öljyt ja vitamiinit. Jos näillä saadaan närästys kuriin niin syököön vaikka koko loppuikänsä tätä kotiruokaa. Kaiken lisäksi se maistuu mustalle paremmin kuin hyvin, toiset on oikeastaan aika kateellisia kun yks saa kuppii broileria ja muita herkkuja. Kahden viikon päästä kontrolliultraan.

Meidän perheessä (läskin lisäksi) sairastelun määrä tuntuu olevan aika vakio. Unna on nimittäin puolestaan ollut todella hyvässä kunnossa kun kaliumbromidin annosta alettiin laskea. Se on ihan sama onnellinen ja reipas itsensä, jonka päänsisäinen hattara tuoksuu päälle asti. Yltiöpositiivinen ja rempseä lokkien jahtaaja. Päivänä eräänä se juoksi kiitolaukkaa yhden jalkapallokentän puolikkaan verran kahden lokin perässä ja kun sai ajaettua ne tiehensä, niin kääntyi onnesta soikeana katsomaan taakseen: "näittekste?" Vanhasta kunnosta kertoo myös sen palautunut asenne elämään: yrittänyttä ei laiteta. Sorsapuistossa lensi lokki vastaan vähintään 4 metrin korkeudessa, niin Unna kaikessa kahdenkymmenen sentin olemuksessaan hyppäsi ilmaan lokin ollessa kohdalla ja louskaisi ilmaan. Ajatteli varmaan jälkikäteen, että kylläpä oli lähellä saada lokkipaistia.

Kuvan eläintä ei satuteta. Unna on taas kunnostautunut käpyjen syömisessä (mitä se kuvassa juuri tekee), joka sitten valvotti parina aamuna kun kukonlaulun aikaan piti vähän oksentaa sulamattomia metsänkappaleita pihalle. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Keskiviikon valmennusryhmän treeneissä oli teemana vauhti ja koutsina Petri. Rata oli jostain Jänesniemen koulutuksesta, jossa oli suhteellisen haastava vauhtipätkä. Mun kauko-ohjaimesta oli kyllä patterit lopussa, eikä tuo telepatiayhteyskään oikein toiminut, joten kovin lahjakkaita ei oltu. Muutenkin Ipe oli kun vieteri-västäräkki, joka sinkoili sinne tänne vailla järkevää päämäärää. Kontakteja se on sikaillut nyt vähän liikaa, joka toki on ihan oma syyni, kun kisoissa mennään aika juosten ne. Pieni palautuskausi pitää niiden(kin) kanssa tehdä.

Meillä oli tänään ylimääräiset valkkutreenit kun saatiin taas Samu ystävällisesti kouluttamaan. Kehotin Samua tänään, että kannattais alkaa tuomariksi, koska radat on aina älyttömän kivoja. Vauhdikkaita, mutta kuitenkin sellaisia, joissa on paljon tekemistäkin. Ipe järjesti jo ennen rataantutustimista vähän jännitystä, kun se päätti ottaa Luun kanssa pienen bitch fightin. Katsoin vaan, että jaahas Ipe ja Luu siellä alkaa hippasille, kunnes kohta nousi hirveä rähäkkä ja Anun kanssa kaksin käsin eroteltiin koirat toisistaan. Luulen, että Ipe on kenties antanut Luulle vähän palautetta rehvakkaasta leikkityylistä, josta Luu onkin antanut palautetta takaisin, jonka jälkeen soppa on valmis. Ipehän ei nimittäin enää väistä siinä vaiheessa jos saa vastapalautetta. Onneksi se on harvoin tuollaisiin tilanteisiin joutunut, vaikka onkin tosi mukavuudenhaluinen ja pitää kyllä huolen tarpeellisesta hajuraosta. Suuria vahinkoja ei ainakaan silmiinpistävästi tullut, joten mitäpä tuosta. Tytöt on tyttöjä.
Meidän eka kierros oli ihan kelpo settiä. Saatiin jopa kehuja optimaalisesta persjätöstä erääseen kohtaan, jota seuraava pätkä olikin vähän haastavampi. Eräänkin kerran Ipe haki ihan omiaan takaakiertojen kanssa.
Toisella rundilla meininki laski vähän kun lehmän häntä ja väsähtänyt Ipe alkoi sinkoilla sinne tänne ja omakin keskittyminen herpaantui varsin herkästi. Paras saavutus taisi olla tuo 25 esteen rata "nollana", eli meidän tyyliin kaksi estettä ohi juosten. Lopussa hinkkasin varmaan sata kertaa yhtä hyppyä, jolta tuo leiskautti joka kerta joko pitkäksi tai kokonaan väärälle esteelle. Pekka ja Spot meni meidän jälkeen, josta Samu tokaisi tuosta samasta kohdasta: "Spottikin vähän katsoi tuota väärää estettä...ihan vaan lohdutuksena Lauralle..." :DD Kylläpä helpotti!
Kokonaisuudessaan olen kuitenkin tyytyväinen, Ipe on nykyään jotenkin hupaisa agilitykaveri. Sen vire on kuitenkin niin paljon parempi kuin vaikka vuosi sitten. Joidenkin painajainen on kuumana käyvä odottaja radanreunalla, mutta mulle se tietää vaan hyvävireistä koiraa radalle kun kentän laidalla on ensin vähän ilakoitu.

Ja pitäähän sitä jättää jotain korjattavaa sunnuntain kisoja varten...