Onks tää nyt sitä no-lifeä, kun lauantai-iltana ei ole muuta tekemistä kuin treenata tokoa? Välillä pääsee huolestuttamaan. Mutta puolustukseksi voin sanoa, että kaikki mun taistelutoverit on jossain, viimeisimmillään raskaana tai esim. juuri palanneet Pohjois-Koreasta. Kyllä minusta kaverin saa, jos jollain muulla on sama ongelma. Tai vaikka ei oiskaan ongelmaa, mutta haluais vaan viettää aikaa yhden nartun kanssa. Olen yksi viidestä.

Puhelimen ikuistama takapäätön Frida
1306609621_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tosiaan, tänään kävi Kaupin metsässä pieni freudilainen lipsautus kun olin tuon pesueen kanssa nauttimassa ihanan hiljaisesta metsästä kiireisen työpäivän jälkeen. Joku vähän mummoihminen lähestyi puskan takaa mummokoiransa kanssa meidän joukkoa ja huusi tullessan, että onko siellä tyttöjä vai poikia. Ilman ensimmäistäkään epäilystä huusin, että "täällä on viis narttua!" Hetkeksi hämmennyin tuon sammakon saattelemana, mutta tokenin nopeasti kun tämä tulijakaan ei asiaan kiinnittänyt huomiota. Sen jälkeen meidän hiljainen metsälenkki muuttuikin monologiksi, joita kuulee lähinnä jostain YLEpuhe-radiotaajuudelta yöaikaan; monotoninen ja loppumaton. Tää erätoveri halusi jakaa asioitaan meidän kanssa. Onneks ne oli sentään koira-asioita, niin ei tarvinnu ihan kamalan paljon hermostua. Riitti kun säesti sopivin väliajoin yleishyödyllisillä kommenteilla kuten "m-hmm, nii-i, se on kyllä kiva, voi että!, niimpä" jne. How lovely.

Meidän kaupunkiin paluuta on värittänyt perinteinen koirien post-freedom-depression, joka aina lannistaa mielialoja maalla olon jälkeen. Oikeestaan aika ikävää tämä kaupungissa eläminen. Voisinko toivoa, että saisin kivan ja rauhallisen kotikolon järven rannalta, jossa koirilla on tilaa olla ja oleskella? Ja minä istuisin laiturin nokassa kuikan laulua kuunnellen. Joku muu saa hoitaa grillaamisen.

Saukko äänestää rantatontin puolesta!
1306609632_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Unna sai tiistai-iltana kohtauksen. Lääkettä on syöty kuukausi ja neurologilta tiedustellessani kävi ilmi, että veren lääkevaste muodostuu vasta 2-3 kuukauden kuluessa, joten ei auta muuta kuin odottaa. Melkeen jo kestän sen hirvittävän kouristelukohtauksen, mutta se jälkitokkuran surumielinen itku on todella sydäntäsärkevää! Aivain kuin koko maailman kaatuisi tuon pienen niskaan sillä hetkellä, eikä kukaan sitä olisi pelastamassa. Hakee selvästi turvaa ja hetkeksi sen saakin, kun on oikein lähellä ja juttelee rauhallisesti, mutta sitten taas ajatus katoaa ja luulee olevansa yksin tässä koko maailmassa. :( Onneksi näitä on kuitenkin "vain" kerran kuukaudessa.

Edelliseen nähden pieni on Ipenkin murhe, kun äsken tosiaan treenattiin tokoa. Rallateltiin noutoa, ruutua ja jääviä tuossa kentän laidalla, kun joku isäntä tuli viskomaan frisbee golf -lättyjään moukarihäkkiin. Ipellä loksahti leuka, kun se huomasi kuinka monta lättyä siellä lentää. Mulkaisi halveksuvasti räkäistä naruaan, joka siinä tilanteessa piti olla palkka. Siinä oli turha taistella kolmansia muuttujia vastaan.

Hyvää illanjatkoa sinulle.