Hiihto, tuo peruskoulujen kauhuliikunta. Meidän koulujärjestälmä vuotaa (monen muun asian ohella) siinä mielessä, että se saa kauniin kansallislajin muuttumaan muistoksi, joka lähentelee paniikkikohtauksen määritelmää. Posket pakkasen puremilla, hiki ja räkä jäätyneenä hampaita purren kierrettiin Päällimen jäällä loppumattomalta tuntunutta taivalta. Kyllä siinä karisi hiihdon glamouri aika äkäsesti.

Aikana, jolloin koulu ei vielä ollut traumatisoinut lapsia1296310262_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Meni monta vuotta ennen kun koskin suksiin ja sauvoihin koululiikuntahiihdon jälkeen, silloin tällöin kävin sivakoimassa, jos jäällä sattui olemaan otolliset olosuhteet. Ei tullut mieleenkään lähteä kuntoladuille ja hiihtää ihmisten ilmoilla! Nyt kun koululiikunnasta on kulunut yli kymmenen vuotta, on aika kullannut muistot kai siinä määrin, että tein tänä talvena jotain ennenkuulumatonta. Hommasin kilpasukset, hiihtopuvun ja lähdin Kauppiin. Siis hiihdin ihan oikeasti - ja vielä kaupungissa. Päämääränä oli saada tuntumaa lajiin sen verran, että uskaltaisin lähteä ladulle vetovyö lanteilla ja Isla vetonarun päässä.

Viime torstaina, yhdeksän aikaan illalla parkkeerasin pimeälle parkkipaikalle.  Paikalla oli kourallinen autoja, joista kolme oli jo pakkaamassa suksiaan ja koiriaan autoon. Tiedustelin eräältä puheliaalta naiselta paikan  etikettiä ja vaihdettiin pari ajatuksia niistä näistä. Parkkipaikan hiljennyttyä pistin sukset monoihin, Islan vetokoukkuun ja sauvat käteen. Isla otti varoivaisesti askelia eteenpäin ja tajutessaan, kuinka hyvin liu'un sen perässä, kasvoi kiire ladulle. Toppuutellen mentiin ladun reunaan ja sitten lähdettiin. Ja kovaa lähdettiinkin. Muistin matkalla, etten ollut ottanut nameja tai lelua mukaan, jolla voisin palkata Islaa, jos veto ei ottaisikaan onnistuakseen tai koira olisi hämillään perässä hiihtävästä varjosta. Ei siinä olis paljon nameja keretty syödä, kun Isla pääsi laukan huumaan siinä määrin, että se näytti ihan vetokoiralta ensimetreiltä asti. Meidän canicrossaus on ilmeisesti liian hidastempoista Ipen mieleen, koska se kyllästyy viimestään 5 kilsan kohdalla ravaamiseen ja alkaa hyppiä mua vasten. Nyt kun sai päästellä laukkaa täydestä sydämestään, oli keskittyminen hiukan eri luokkaa ja riemu oli ihan rajaton! Niin koiralla kun hiihtäjälläkin. Koskaan aikaisemmin hiihtäminen ei ole ollut niin mukavaa. Ei koskaan.