Kaikki alkoi tiistai-iltana kun olin palaamassa junalla Jyväskylästä Tampereelle. Henkka soitti töistä kotiin päästyään (n. klo 22.20), että nyt on Unnalla joku hätänä. Unna oli maannut eteisen lattialla (Islan puolella) Henkan tullessa sisälle ja tarkemmin katsottuaan Henkka huomasi, että Unnan pää on aivan turvoksissa. Minä yritin pysyä puhelimessa rauhallisena ja neuvoin antamaan 1/4 kyytablettia, koska oireet kuullostivat allergiselta reaktiolta. Soitin hetken päästä uudestaan ja Henkka sanoi todella huolestuneen oloisena, että Unna pissaa alleen, eikä pysy ollenkaan jaloillaan. Käskin soittaa Tampereen päivystävälle eläinlääkärille ja kun soitin muutaman minuutin päästä Henkalle uudestaan olivat he jo matkalla eläinlääkäriin (n. klo 22.45).

Mun junan oli määrä saapua Tampereelle klo 22.57 ja voin kertoa, että oli pitkä 10 minuuttia kun tuijotin ulos ikkunasta, joko ollaan pian Tampereen asemalla. Kun juna pysähtyi, lähdin täyteen juoksuun kohti eläinlääkäriasemaa, joka onneksi oli suhteellisen lähellä asemalta. Eläinlääkäriin päästyäni Unnalle oltiin juuri laittamassa tippaa, joka osottautui todella vaikeaksi, sillä lähtökohtaisestikaan 1,8 kiloisen suonet eivät järin suuria ole ja shokista johtuen Unnan verenpaine oli todella alhainen. Unna oli selvästi myös alilämpöinen. Kun suoniyhteys vihdoin saatiin, annettiin kortisoonia ja aloitettiin nesteytys, koska koira oli aneeminen (ikenet aivan harmaat) ja aivopainetta laskevaa lääkettäkin annettiin.
Hetken seuraamisen jälkeen todettiin, ettei kyseessä liene allerginen reaktio, koska vastetta kortisooniin ei tullut lainkaan. Päivystävä eläinlääkäri sanoi, että on parasta lähteä viemään Unna Helsingin yliopistolliseen eläinsairaalaan, sillä täällä tilanteelle ei voitu tehdä enempää. Ennen lähtöä otettiin vielä röntgenkuva päästä, jossa ei näkynyt murtumia tms, ainoastaan valtava sisäinen vuoto, josta pään turpoaminen johtui. Unna oli koko ajan tajuissaan, mutta reagoi todella heikosti.

Ennen YESiin lähtöä järjestin avaimen Annalle, joka pääsisi muiden koirien luokse aamulla. Helsinkiin lähdettiin klo 00.40 ja kevyen 140km/h nopeuden siivittämänä oltiin YESillä klo 02.10. Pienen odottelun jälkeen Unna otettiin sisään lääkärin tarkasteltavaksi, josta alkoi todella piinaava odottaminen. Vasta puoli neljän aikaan Unnaa tutkiva lääkäri tuli kertomaan tilanteesta. Koko automatkan Helsinkiin olin aivan varma, että Unna kuolee ja kävin mielessä jo kaikki tilanteet, joita menetys toisi; kuinka reagoin tilanteeseen, kuinka kerron siitä muille, jopa niinkin "tyhmiä" asioita, kuten minkä kuvan laitan muistotauluun jne. Mietin viime päivin tapahtumia, kun Unna oli maanantai-iltana onnensa kukkuloilla kun heittelin sille pientä punaista palloa lähikentällä (Unna on pieni viripää, mitä tulee palloihin...ja mitä pinkimpi pallo sen parempi), mietin viimeisintä aamua, kun olin nousemassa jo sängystä kun Unna heittäytyi iloisesti selälleen kylkeeni ja haastoi leikkimään. Olin kiitollinen siitä, että otin sen ajan ja rapsuttelin ja kiusoittelin sitä ennen kuin todella nousin sängystä.
Vasta kun lääkäri kertoi rehellisesti millainen tilanne todella oli, lähti matto totaallisesti jalkojen alta. Lääkärin mukaan tilanne oli todella huono, eikä hän ollut kovin toiveikas Unnan suhteen. Unna ei vastannut mihinkään hoitoihin, joten tila oli todella hengenvaarallinen. Ongelma oli myös siinä, että YESin kumpikin neurologi oli lomalla, joten ainoa toivo oli päästä seuraavana päivänä Aistiin. Lopuksi läääri (itsekin pala hieman kurkussa) kertoi myös vaihtoehdosta, että koira lopetettaisiin samantien. Kysyin vain, että onko sillä kipuja ja kun vastaus kuului, että kipulääkitys on päällä, joten todennäköisesti ei - sanoin, että tehdään kaikki voitava niin kauan kun on toivoa. Meidän ei siis auttanut muu kuin odottaa aamuun ja toivoa parasta.
Onneksemme iskä on viikot töissä pääkaupunkiseudulla, joten meillä oli majapaikka Kaivokselassa, johon aamuyön tunteina mentiin pienessä shokissa itsekin. Uni ei ollut tullakseen ja torkuin pienissä pätkissä aamuun.

Aamulla suunattiin takaisin YESiin ja päästiin hoitavan lääkärin puheille, joka ilmoitti, että Unnan punasoluarvo on niin alhainen, ettei se joka tapauksessa kestäisi magneettikuvausten vaatimaa narkoosia ja vaatii verensiirron. Keskusteltiin myös trauman mahdollisesta aiheuttajasta, koska lääkärin mukaan vaurio oli niin suuri, ettei se ihan normaalilla tohinakolautuksella voi syntyä. Meillä oli tietysti ollut koko yö aikaa miettiä ja spekuloida, mitä oli tapahtunut ja todennäköisimmin on käynyt niin, että trauma on syntynyt Islan kanssa temutessa. Isla ja pienethän ovat eri puolilla silloin kun ovat keskenään kotona, mutta Unna mahtuu portin yhdestä välistä toiselle puolelle. Ongelma ei ole ollut tämän näköinen koskaan aikasemmin, koska Unna on aina kotiin tultua ollut joko pienten puolella tai kuulen, kun se hyppää eteisen puolelle kun havaitsevat, että nyt joku tulee kotiin. Tällä kertaa eteisen lattialla oli kuitenkin ollut Unna kakka eli todennäköisesti on käynyt niin, että Unnalle on tullut hätä ja tämän vuoksi lähtenyt luonnollisesti "ulospäin" eteiseen. Eteisen lattialla oli myös Islan luu eli onko sitten Isla vartioinut herkkujaan ja lohmaissut (tapansa mukaan se näppää ilmaa varoittaakseen, mutta...) vai onko kenties Isla halunnut leikkiä ja siinä töminässä satuttanut Unnaa. Tai kenties Unna on telonut itsensä ilman Islan minkäänlaista osallisuutta, kuka sen tietää? Jokseenkin kummallista on se, ettei päässä ole ainuttakaan hampaan jälkeä ja Unnalta puuttuu yksi alahammas. Oli niin tai näin, niin jossittelu ei Unnan tilannetta paranna eikä muuta tapahtunutta miksikään.

Lääkärin kanssa päätettiin, että odotetaan vielä torstaihin, josko tilanne muuttuisi ja saataisiin koira stabiiliksi kuvauksia varten.
Hirveintä oli vain odottaa ja elää siinä epätiedossa. Myös se painoi kamalasti sydäntä, etten saanut olla Unnan kanssa vaan se oli yksin vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten hoidettavana. Onneksi Minna osasi lohduttaa osuvasti ja sanoi, että se voi olla ihan hyväkin, ettei siellä ole ketään tuttua, jonka vuoksi se yrittäisi koko ajan skarpata, vaan voi nyt rauhassa levätä ja kerätä voimia. Huippuhoitoa se siellä kuitenkin saa, ettei se mitään auttaisi vaikka minä olisin siellä tassua pitelemässä.

Keskiviikkoiltapäivänä käytiin vielä vierauluaikana Unnaa katsomassa ja meitä oli vastassa selvästi virkeämpi muodoton dinosaurus-pää ja olivat saaneet Unnan jo hieman syömään. Verensiirto oli nostanut punasoluarvoa merkittävästi, mikä osaltaan vaikutti kohenneeseen oloon.

Sitten taas illaksi kämpille ja odottamaan seuraavaa päivää. Torkuin jo alkuillasta (ja myös pitkin päivää) sohvalla ja nukahtaminen tuntui niin hyvältä, mutta karu totuus iski joka kerta, kun heräsin ja tajusin, että tämä ei ookkaan vain hirveetä painajaista. Se kyynelten määrä, mikä näinä parina päivänä on vuodatettu on kyllä melko suuri, vaikka olen yrittänyt tsempata monessa tilanteessa. Koko tapahtuma tuntuu edelleenkin ihan epätodelliselta ja ajatukset juoksevat laidasta laitaan taukoamatta. Suru ja huoli on ollut niin valtava, että olen voinut fyysisestikin todella huonosti. Yritin kai psyykata itseäni pahimpaa varten ja siksi mietin koko ajan Unnan eri tapahtumia elämässä ja sitä iloa, jonka se joka päivä toi väsymättömällä persoonallaan. Kuiskutinkin aina Unnan nähdessäni sen korvaan, että "sinä oot kaikista iloisin koira, jonka äiskä tuntee". Pidin huolen siitä, että näin Unnan aina mahdollisimman pitkään kun poistuin huoneesta ja tein extrapaljon töitä sen edestä, että muistaisin sen katseen kun taas nähtiin ja se tunnisti omat ihmisensä. Jokainen hetki tuntui merkitykselliseltä. Aina YESin parkkipaikallekin saavuttua vetäisin pari voimakasta hengenvetoa sateen jälkeistä tuoksua, aivan kuten Unna kun yöllä sinne saavuttiin.

Torstaiaamuna heräsin lääkärin puhelinsoittoon ja hän kertoi, että Unnan tila on taas kohentunut ja turvotus on alkanut laskemaan. Virtsassa oli kuitenkin ollut jonkin verran verta ja lääkäri pyysi lupaa (lähinnä kustannussyistä) tehdä ultraäänitutkimus. Hän oli sopinut meille ajan Aistiin magneettikuvauksiin puoleksi päiväksi, joten lähdettiin hakemaan Unnaa siirtoa varten.
Aistissa meidät otti vastaan liettualaissyntyinen neurologi-herrasmies, joka selitti todella perusteellisesti mitä tuleman pitää ja halusi, että Unnan keuhkot kuvataan kevyessä rauhoituksessa ennen narkoosia, koska jos siellä on jotain poikkeavaa, voi narkoosi olla kohtalokas. Neurologisten testien perusteella lääkäri oli sitä mieltä, ettei kovin vakavasta halvauksesta voi olla kyse, koska Unna pääsi liikkumaan, joskin vaivalloisesti ja vasemmalle kehää kiertäen. Magneettikuvista sitten nähtäisiin onko ongelma missä, kuinka laajasti ja miten vakava.
Reilu parin tunnin odottelu oli yksi jännittävimmistä hetkistä, koska kohonnut tila oli antanut niin paljon enemmän toiveita selviytymisestä, mutta jos magneettikuvat osoittaisivatkin, että vaurio on todella vakava ja huonosti korjattavissa.
Kun meidät soitettiin Aistiin takaisin kuulemaan tutkimusten tulokset, jännitti niin paljon, että meinasin pyörtyä. Kun vihdoin päästiin neurologin puheille ja hän viehättävällä huono suomellaan sanoi: "kylä minä luule, että siitä vielä pieni ja iloinen chihuahua tulee" purkautui sellainen tunnemylläkkä, että ei mitään rajaa! Itkun ja naurun sekaisin tuntein kuuntelin tuloksia, jotka osoittivat, että verenvuoto on isojen aivojen vasemalla puolella (isoja aivoja ei koirat kuulemma niin paljon tarvitsekaan :D) ja aukileen reunassa on pieni murtuma, joka ei paina mihinkään, eikä siten vaadi operointia. Verenpurkauma koiran kokoon nähden oli aika valtava, mutta aukileen vuoksi veri pääsi kallon ulkopuolelle, eikä siten nostannut kohtalokkaasti painetta aivoihin. Elikkä se paljon parjattu chihuahuoiden aukile todennäköisesti pelasti Unnan hengen!
Parantumista ei tietysti tapahtu yhdessä yössä, vaan kuntoutus ottaa aikansa ja vaatii luultavasti fysioterapeuttista hoitoa. Antibiootti- ja kortisoonilääkityksen lisäksi Unna syö seuraavat kuusi viikkoa myös epilepsialääkitystä, joka rauhoittaa aivojen toimintaa ja estää mahdolliset kohtaukset, joita trauma voisi aiheuttaa.

Kuvassa näkyy isojen aivojen vasemalla puolella oleva verenpurkauma
1249073944_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Eli tällä hetkellä kun istun torstai-iltana taas kotonani, on Unna vielä ainakin yhden yön Helsingissä tarkkailtavana, mutta toivottavasti saan huomenna hakea sen kotiin. Ainahan voi vielä tulla takapakkia ja jotain sattua, mutta tällä tiedolla ollaan varovaisen toiveikkaana siitä, että meillä on vielä jonain päivänä se maailman iloisin chihuahua täällä kotona - iloisempana kuin koskaan.

Haluan kiittää kaikkia ihania, ihania ystäviä ja läheisiä, jotka ovat olleet aivan suunnattoman suuri lohtu ja tuki näinä hirveinä päivinä! Tekstiviestejä on lähetetty kymmeniä ja puhelimessa infottu huolestuneita tuttavia. Hädän hetkellä huomaa, kuinka ihania ystäviä sitä onkaan ympärillä. Olen saanut apua niin koiran hoidossa kuin autolainassakin ja tottakai tärkeänä myös se henkinen tuki, joka on ollut käsin kosketeltavissa. Erityiskiitos ystävilleni Annalle, Pinjalle, Hannalle ja Minnalle sekä sukulaisille, jotka ovat olleet suuri apu ja lohtu. Suurin kiitos kuuluu (tietysti hoitohenkilökunnan lisäksi) Henkalle, joka pysyi koko ajan vierellä ja lohdutti kun tuntui toivottamalta ja myös järki-ihmisenä jarrutteli kun menin toiveikkaana asioiden edelle. Kiitos <3

Yksi, mutta toivottavasti se suurin taistelu on voiton puolella. Toivottavasti tästä ei päästä kuin eteenpäin.