ME TEHTIIN FANNIN KANSSA ENSIMMÄINEN NOLLA TÄNÄÄN!!! *tähän tuuletus-kiljunta-tanssi*

VIDEO: Agirata ja loppukiljumiset/-hysterioinnit + puolikas hyppäri

Tässä vielä päivällä levätään levollisena BOT-takki päällä
1247167299_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tamskin iltakisat eteläpuistossa lupaili säänsä puolesta täydellistä katastrofia koko kisoista, jonka vuoksi lähdin kisaan "saadaanpahan kisaharjoitusta" -fiiliksillä löysin rantein ja vähän naureskellen. Mutta jostain syystä kisapaikalla rataa katsellessa oli kovin levollinen ja "varma" fiilis koko jutusta. Radan profiili sopi omaan hahmotustapaan kuin nyrkki silmään, joten rata tuntui alusta asti kotoisalta. Kun meidän vuoro koitti lähes viimeisenä (34 miniä tarttasi!!) en jostain syystä jännittänyt tavalliseen kisatapaan ollenkaan. Radan alusta asti Fanni oli aivan ennennäkemättömässä vireessä, josta oli aivan äimänä ja siksi annoin vaan mennä. Meidän ultimate kisaongelmahan on ollut viedä se harjoituksissa pöksyissään pysymätön pikku-duracell kisakentälle - jostain syystä kisat ovat aina olleet järkyttävän tahmeita ja maistuneet pakkopullalta.
Rataantutustumisessa tein viime hetkillä suunnitelmiin muutoksen ja päätin tehdä yhden putken jälkeen kahdelle seuraavalle hypylle tuplavalssi-hirvityksen, joka huvitti itseänikin. Mietin mielessäni, että joko unohdan tehdä sen kokonaan tai pyöritän itseni sillä suunnattomaksi ja lähden väärälle esteelle tms. Kun radalla päästiin sinne asti ja valssipyörityksen onnistuivatkin, valtasi joku outo herkistymisen tunne ja meinasin alkaa itkemään kesken radan! Oli niiiiin hyvä fiilis; Fanni meni ihanalla vireellä iloisena ja tekemisen innolla, eteneminen tuntui todella hyvältä. Mieleen hiipi toivon kipinä nollaradasta, vaikka lähes puolet matkaa oli vielä taitettava ja edessä kaksi potenttiaalisinta kompastuskiveä: keinu ja pituus. Hyvällä sykkeellä tahkottiin vaan eteenpäin ja keinullekin juoksi häntä heiluen ja minä olin yhtä hymyä. Pituudella oli 'näin' lähellä, ettei alkanut epäröimään, mutta niin vaan hyppäsi hienosti ja päästiin kiljuen maaliin!! Oli kulkaas niiiiiiin hieno tunne ja jostain syystä olin aivan varma, että aika riitti ja tehtiin todella ensimmäinen nolla. Aloin itkemään ihan hysteerisesti ja siitä ei sitten meinannut tulla loppua millään! Ihan hullua, tiedän. Näette videolta, miten iloiseksi ykkösluokan nolla voi pienen agilityharrastajan tehdä ;) Tulos oli siis 0 (-4,40) ja sijoitus 34:stä ministä 5.

Hyppyrata ei tuntunut ihan niin hyvältä kuin agirata, mutta aika jouhevasti se alkua lukuunottamatta meni. Ja meinasin yhden esteenkin päälle juosta, kun katosi rytmi ihan täysin. Luulin, että saatiin kepeiltä kielto, mutta nolla ratavirhettä lukikin tuloksessa. Tuosta keppisäädössä tuhraantui tyhmästi sekunteja, joten tuloksena oli muistaakseni 5,20 (sijoitus 10.) Kiitos Mapelle kuvausavusta.

Lannistuneena meidän aikaisemmin vallinneesta huonosta kisavireestä olin jo jossain vaiheessa heittämässä kirvestä kaivoon koko kisaamisen kanssa, joten voitte kuvitella kuinka makealta tämä onnistuminen maistui! Nyt oonkin koko illan pähkäillyt, että mikä on syy ja mikä seuraus tässä meidän viremuutoksessa. Oliko mun rento asenne helpotus Fannille vai Fannin rento asenne helpotus mulle? Viime aikoina on ollut niin monta muuttujaa erilailla kun edellisissä kisoissa, ettei niistä kai voi merkittävintä asiaa löytääkkään, vai voiko? Fanni on syönyt pari viikkoa korkeaenergistä ruokaa (Acana Agility & Sport)? Tehtiin hyvät lämmittelyt (käveltiin kisapaikalle)? Huonoin kisakeli ikinä (sadetta ja navakkaa tuulta)? Unohdin Fannin vahingossa toissayönä olkkarin puolelle yksin nukkumaan (minijääkausi)?
Oli mikä oli tai vaikka kaikki yhdessä, mutta kiitos Acana, kiitos Pekka Pouta, kiitos hajamielisyyteni! Ennen kaikkea, KIITOS Minna ja treenikaverit, kiitos Pinja - ja kiitos Fanni <3

Tää on naurettavan pieni saavutus agilityurheilussa, mutta iso saavutus pienelle, kisavirevammaiselle chihuahualle :D