Eilen tuli Fannilla suru silmään, kun lähdettiin muiden kanssa Kauppiin metsälenkille ja se joutui jäämään kotiin. Onni kääntyi tänään kun mentiin koko konkkaronkka metsään, sillä ehdolla että Fanni kulkee osan aikaa sylikyydillä. Ipe nauttii taas uimisesta, aika onnellinen eläin se on kun, lähestytään rantaa. Toivoisin, että kaikki irtokarvat voisi jäädä sinne järveen, mutta ei. En ymmärrä miten tuosta lähtee aina vaan ja edelleen villaa. Onkohan sillä joku totaalinen kerrastonvaihto meneillään - karvojen oraganisaatiouudistus? Eilen tyhjensin rikkaimurin (joka muuten on taivaanlahja!) ja siitä säiliön karvamäärästä olis saanut yhden uuden minikoiran lisää kun olis kastanut käpylehmän erikeepperissä ja pyöräyttänyt sen siinä karvakasassa.

Tämänpäiväinen metsälenkki ei mennyt ihan kaarnan pintaan kun iloisena lenkkiseurasta ja kauniista ilmasta päätin lähteä vetämään pienen extrakierroksen. Jossain vaiheessa en sitten ollut enää ihan varma, että missä ollaan, mutta "jossain Pirunvuoren ja Toimelantien välissä varmasti". Mikä siinä on, että miehen mielestä tuommonen on vastuutonta eksymistä ja minusta se oli vaan kiva metsäseikkailu? Selvittiin kotiin ennen auringonlaskua, kauppakin oli auki että saatiin jäätelöä ja kukaan ei kuollut janoon - what's the big deal?

Partiolainen

Lauantai alkoi itävaltalaisen Gabi Steppanin radalla. Profiili oli hyvin vieraanoloinen, joten meikäläisen logiikkaan se istui varsin heiveröisesti. Ensimmäistä rataa ei ole videolla, mutta juostiin sellanen laiska vitonen, virhe tuli kepeiltä. Umpikulmaan ei hakenut, eikä sitä kamalasti voinut törkätä kun vieressä oli putken pää, johon varsin moni koiransa sai kepeille viedessä.
Toisena ratana oli ruotsalisen Lena Dyrsmedsin kimurantti tekele, joka niin ikään ei ollut meikäläisen heiniä. Tämä rata oli viikonlopun pohjanoteeraus. Vähän paremmin olis voinut kenties mennä, jos oltais tehty koiran kanssa samaa rataa... HYL
Viimeisenä oli kotikutoisempi Anne Viitasen hyppäri, joka oli päivän paras veto. HYLlystä huolimatta. Siis oma vire oli parempi, koira oli kivempi. Kyllähän minä sitä pari kertaa kalastelin sieltä täältä ja se huonon viennin aiheuttanut väärä hyppy siellä nykästiin, mutta mitäs tuosta. Tekemisen meininki oli paras lauantain viimeisellä radalla.

Sunnuntaina lähdettiin reippain mielin taas kisaamaan, onneksi sää suosi koko viikonlopun ja kisapaikka oli kivenheiton päässä. Päivä alkoi ruotsalaisen radalla, jonka profiili oli jo huomattavasti mieleisempi. Paljon ansoja, mutta ohjattavissa Ipen kohdalla hyvällä käskytyksellä. Vire oli erinomainen, tekemisen meininki tuntui hyvältä. Sehän olikin ihan jätte bra rata siihen asti kunnes seison keinun edessä, jonne koiran piti mennä! :D No, pääsimpäs muistuttamaan kontakteista, jotka viime aikoina on otettu "sinne päin". HYL.
Toisena mentiin jo Annen hyppäri (videolla väärä ratajärjestys), joka vaikutti mentävältä muutamaa epävarmaa kohtaa lukuunottamatta. Arvoin vielä rataantutustumisen jälkeen kummalta puolelta vien kepit ja vaihdanko puolen muuria ennen vai jälkeen. Muiden suoritusta katsellessa hylkäsin persjätön muurin eteen, koska oma liike valutti monet koirat muurin linjalta pois. Valssi muurin taakse olikin sitten ihan passeli ratkaisu. Takakentän hyppykuvion jälkeen jäin jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä varmistelemaan rengasta (joka ei ikinä ole ollut Ipelle ongelma!), jonka seurauksena huomasin seisovani noin 20 metriä väärässä paikassa aivan liian myöhään. Pekka siellä taitaakin videolla karjua vähän vauhtia kinttuihin. Onni oli, ettei putken päässä ollut ansahyppy tai muuta sellaista, johon se olis tuossa tilanteessa aivan taatusti leiskauttanut. Ongin sen sieltä taas kyytiin. Viimeisellä putkella seisoskelin taasen, selvänä suunnitelmissa oli hakea se nenästä kiinni sieltä putkesta, mutta en hakenut. Miksi? Ei mitään käryä. Ohjaukseen sen onneksi taas sain ja eteen-käskyllä maaliin. Me tehtiin jo toinen NOLLA  tällä viikolla! Ihan ennenkuulumatonta.
Viimeisenä oli itävaltalaisen agirata, joka ei sinällään ollut mitenkään vaikea. Tässä kohtaa ehkä painoi jo kisaviikonloppu päälle, koska pää ei enää pysynyt kasassa. Viimeiset keskittymisen rippeet vei useiden minuuttien odotus juuri kun olin laittanut koiran jo lähtöön istumaan. Kantoivat keinulle lisää painoa ja säätivät sitä siinä aikansa. Ipe kerkesi siinä silitellessä vaipua jo varhaiseen välikuolemaan ja heräsi huonosti. Ite olin ihan samalla kujalla, hukkasin radan jo esteellä 4. Taisteltiin kuitenkin kepeille asti, jossa taas aloitusvirhe! Hemmetti soikoon, nää umpikulmien virheet on kyllä erikoinen ilmestys. Treenaamaan ja äkkiä! HYL.

Semmonen kisaviikonloppu. Hyllyä on taas metrikaupalla, voin kohta perustaa kilpailevan yrityksen IKEAlle. Mutta kummasti tuo hyppärin nolla vaan lohduttaa. Ja ennen kaikkea se, että se oli hyvän fiiliksen - juuri sen taistelutahdon - rata, joka multa usein puuttuu. Kokonaisplussiin täytyy lisätä se, ettei yhtäkään rimaa ei viikonloppuna tiputettu. Jeij.

Loppukevennys. Vakavasta aiheesta vitsaillen sain aamulla kuulla seuraavaa viitaten keskiviikkoiseen pyöräilyonnettomuuteen: "Laura, tänään on kaatuneitten muistopäivä - eli sun muistopäivä."

Ensin taistelin fysiikan lakeja vastaan kaatumalla pyörällä kun tulin Ipen kanssa Niihamasta treeneistä. Säikähdin ja tein äkkijarrutuksen just sillä kahvalla, joka käskyttää etupyörää, joten senhän tietää miten siinä käy. Rystyset auki ja polvi mustana. Vastaantuleva mies pysähtyi kysymymään, että sattuiko pahasti ja minä häkeltyneenä vastasin, että ei sattunut, kun housutkin on ehjät! (Oishan se nimittäin ollut ihan kamalaa, jos Haglöfsit ois menneet rikki!) Mies pyöritteli silmiään ja kysyi vielä, että ethän varmasti lyönyt päätäsi. :D En kai?

Eilen taistelin epäonnisten sattumien sumaa vastaan kun lähdin kouluttamaan Best In Areenalle. Lähtiessä tajusin, että puhelin on hukassa, samoin autonavaimet. En voi soittaa Henkalle kysyäkseni missä avaimet on. Paniikki! Menin kun pyörremyrsky kämppää läpi, mutta mitään ei löydy ja paniikki vaan kasvaa. Äkkiä feisbuukkiin katsomaan kuka ois online. "Moi! Voitko soittaa mulle, mun puhelin on hukassa?" Kiitos Mari, puhelin löytyi. Se oli sohvalla. Henkka ei vastaa. Avaimet on varmasti sen taskussa töissä. Kun sain ajatuksen juoksusta taas kiinni, niin muistin että meillähän on vara-avaimet. Ne on varmaan olemassa juuri tämmöisiä tilanteita vastaan. Pääsin siis matkaan! (Sääksjärven rampin kohdalla on Ideaparkin iso mainos, jonka kulmassa lukee "vain 5 minuuttia". Oon aina aatellu, että se on kusetusta, mutta kyllä siitä ihan totta kerkeää viidessä minuutissa, kun ajaa reippaasti yli 120 km/h...)

Tänään universumi päätti näyttää persettään heittämällä kesän ensimmäisen rankkasateen niskaan juuri silloin kun jouduin liikkumaan töissä paikasta a paikkaan b täysin alivarustettuna. Sateenvarjolla ei tehny siinä tilanteessa juuri mitään. Tai esti se sen, ettei ripsivärit ollu poskilla. Muuten olinkin sen näköinen, että olisin sillan sijaan ylittämän Tammerkosken kahlaamalla.

Vuosi sitten olisin ollut aivan rikki tästä jäätävästä alivoimasta, mutta nyt ei kyllä paina mistään! Se on kato ilon kautta, tai ei ollenkaan! Töistä päästyäni ajattelin tulla ilakoimaan sosiaaliseen mediaan siitä, kuinka oon vieny tän kisan ihan 6-0, mutta uutukaista läppäriä käynnistäessäni kone sanoi olevansa kovasti kipeänä ja "it can not be repaired". Niin anteeksi mitä helvettiä?! Talon nörtti oli tunnin tarkastelun jälkeen sitä mieltä, että kone täytyy alustaa kokonaan uudestaan. Onko sulla täällä jotain elintärkeää? Kuvat parin viikon ajalta, mutta en kuole niiden mukana. Sitä paitsi parhaimmat on jo verkossa anyways. Gradu, työharjottelutiedostot, luentopäivikset ynnä muut velvotteet, joita olen työstänyt tällä koneella on tietenkin muistitikulla. Että siitäs sait universumi!

Elämä on ihan hirveen paljon helpompaa kun näkee tuossa ylläolevassa kuvassa ensimmäisenä ton iloisen värisen lumikolan :D
(Kuva muuten otettiin kännykällä äitienpäivälahjan hakureissulla, kun ajettiin siskon kanssa jumalan selän taakse taimistolle. Ostettiin kymmenen naurettavan näköistä tikkua, jotka meille kaupattiin vattupuskan taimina. Toivossa on hyvä elää, että niistä jonakin kauniina päivänä saadaan puutarhavadelmia.)

Radat oli profiileiltaan vähintäänkin mielenkiintoisia. Onneks minit ja medit meni ensin, niin kerkesi saamaan vähän ajatuksen päästä kiinni. Tamskin Talli ei ole mikään ihanteellisin akustiikan puolesta ja junien jyskytys sen metelin päälle saa volyymit aika taivaallisiksi. Ipe oli vähän levottoman oloinen ennen rataa, mutta keskittyi aika kivasti seuraamaan muiden suorituksia ja haki itselleen virettä. Mulla karkas ajatus noin kaks koiraa ennen meidän suoritusta ja pieni jännityspaniikki päälle. Rata kuitenkin kulki kun viereisen radan junat, jotenkin kaaoottisen varmasti. Mikään miellyttävä ratakokemus se ei ollut, mutta nollalla maaliin! Vihdoin! Ne piinaavat vitoset on kiusanneet meidän 3-luokan nollatilin avaamista aika pitkään, joten tuntuihan se jälkikäteen aika hyvältä. Ja videolta katsottuna rata oli oikein kelpo. Kiitos Anulle kuvaamisesta! Sijoitus oli 4./25. - sertistä jäätiin vajaa puolisekuntia, joten ehkä meillä on toivoa niidenkin suhteen aikanaan.

Toinen rata, joka oli hyppäri tuotti vähän enemmän päänvaivaa ohjausvalintojen suhteen. Mutta eipä niistä tarvinnut kauheesti huolta pitää kun matka katkesi kepeille. Ajatuksena oli se kuuluisa "pakan kasassa pitäminen", mutta selkäranka katkesi kun Ipe teki keppivirheen kahdesti peräkkäin. Eka oli täysin oma moka kun työnsin vähän liian voimakkaasti sitä, jottei hakis tokaan väliin, niin peijjooni aloittikin väärältä puolelta! Korjasin ja pujottelun lopussa tapahtui jotain kummallista rytmityksen kanssa ja se tuli jostain ihan oudosta välistä ulos. En oikeastaan tiedä, että mitä siinä edes kävi. Kolmas kerta toden sanoi ja sitten ulos radalta. Kiitos Miialle kuvausavusta!

Viikonloppuna on kunnon keimit, kun Takut täyttää 10 vuotta ja sen kunniaksi pidetään 6 startin kisaviikonloppu. Uuteen nousuun!

Eli kohtutulehdus se loppujen lopuksi kuitenkin oli. Oon jotenkin häkellyttävän kiitollinen, että se pirulainen löytyi ajoissa. Oon kuullut märkäkohduista vain kauhukertomuksia, joissa koira on ollut aivan finaalissa ja lääkäriin mennessä kiidätetty saman tien veitsen alle. Häkellyttävää se on etenkin sen vuoksi, ettei Fannilla ollut ainuttakaan niistä tyypillisistä oireista, joiden vuoksi hälyytyskellot yleensä käyvät soimaan. Mutta kaippa sitä tuntee koiransa sen verran hyvin, että jotenkin sitä aistiin kun kaikki ei ole kunnossa. Tilanne ei ultran mukaan ollut vielä akuutti, joten viikonloppu saatiin vielä odottaa ja käydä maalla ilakoimassa. Fannikin oli lähes oma itsensä, ei ehkä niin aktiivisesti pyrkimässä pihalle kuin normaalisti, mutta ei missään nimessä kipeän oloinenkaan.

Vai mitä sanotte tästä harhautusliikkeestä? Niin taas paimenta höynäytettiin... :D

Aamupäivällä vein Fannin klinikalle, jossa lääkäri selosti toimenpiteiden kulun ja laittoi Fannin uneen. Kun pakaraan pistettiin piikkiä ilman pienintäkään inahdusta tai liikahdusta, kuului eläinlääkärin suusta hämmästynyt "oho!" - oli kuulemma ensimmäinen chihuahua, joka ei ole päästänyt ääntäkään pistettäessä. Jätin Fannin lääkäriin ja lähdin itse kotiin, koska menin illaksi muutamaksi tunniksi vielä töihin. Onni on ihana eläinlääkäriasema, joka hoitaa huolella vaikka koko päivän. Toisaalta oli ihan kätevää, että Fanni sai rauhassa heräillä ja selvittää päänsä tokkurasta ennen kun toin sen kotiin uteliaiden seuralaisten luo. Kun seitsemän jälkeen hain mustuaista kotiin, niin siellä odotti jo ihan selväpäinen kaveri, toki koettelukset paistoivat kasvoilta. Hoitaja taivasteli, kuinka kiltti Fanni on ollut koko päivän. Ehkä se on vain vieraskorea? :D

Kotona Unna oli erityisen kiinnostunut Fannin voinnista ja tapansa mukaan nuoli koko potilaan pään kun päästiin kotiin. Fanni on pääasiassa vain nukkunut, haavan päällä on vielä haavalappu, joten bodyviritelmää tarvitaan vasta ylihuomenissa. Kauluria en viitsi edes harkita, tuon kokoiselle koiralle se on vähän turhan suuri lautasantenni. Rimadylin annoin juuri yötä vasten, vaikka erityisen kipuiselta se ei tuntunutkaan. Turha niitä on kai säästellä? Ja saapahan nukuttua kunnolla kun ei tule ikävä olo kesken unien. Nyt kaikki näyttää siis oikein hyvältä. Silti jotenkin jännityksen- ja pelonsekaisin tuntein sitä odottaa tulevaa. Muuttuuko luonne? Tapahtuuko toipuminen hyvin? Päivä kerrallaan.

Viikonloppu sai Ipen mielestä huippupäätöksen kun paljua tyhjentäessä se pääsi lutraamaan lämpöiseen veteen! Mulla on ollut varmaan kymmenen vuotta perinteenä heittää talviturkki ennen äitienpäivää, mutta nyt se sitten katkesi. Ja se on kyllä täysin paljun syytä! Kuka sitä jääkylmään veteen haluaa mennä, jos kaunista kevätiltaa voi ihailla lämpöisessä paljussakin?! Lauantai-iltana tuli taas puolisentoista tuntia siellä istuttua. Se on vaan niiiiin rentouttavaa. Ipenkin mielestä palju on ollut kovin kiinnostava juttu ja nyt vihdoin kun sai luvan mennä sinne itse lutraamaan, niin voi pojat! Onneksi laidat on sen verran korkeat, ettei se tohdi sinne kovin reteesti mennä itsekseen. Vois muuten olla tästä lähtien vähän ahdasta paljussa.

Kevät <3

Kuukkura on ollut varsinainen seikkailija-salamanteri, se on tarkastanut läänit perusteellisesti, naapurin pihoja myöten. Maha on taas täynnä käpyjä ja risuja. Ilon ja onnen päiviä nämä maaseutuhetket. Niin siistiä, että toinen täpinöi itselleen epilepsia kohtauksen - niin epäreilua.

Ipe ottaa myös kaiken ilon irti maaseutuelämästä. Se meni aamupäivällä pihalle ja tuli kolmen aikaan takaisin sisälle. Keppien syöntiä, myyrien metsästystä, chillailua, tähystystä, Ritan härnäämistä - you name it. Kyllä öisin nukuttaa sikeästi. Ylläoleva kuva kertonee jotain reilu kerhosta, joka jakelee nallekarkkeja ihan miten sattuu. Puolustukseksi täytyy sanoa, että Fanni ei esimerkillisestä käytöksestä huolimatta voinut jakaa eskimonautintoa, koska sillä on vatsakatarrin vuoksi tiukka dietti.

Palju on lämpeemässä, vesisade väistyi ja aurinko paistaa. Joskus tekee ihan hyvää elää kuin sika pellossa. Mitä mutaisempi, sen parempi.

Mutta viis gradusta, nyt katsotaan dokumentoinnin tulokset:

Aamulenkin ja -ruoan jälkeen ne normaalisti vetäytyvät takaisin unilleen (ja häiriintyvät herkästi lähestyvästä kuvaajasta)

Muutamien tuntien kuluttua ne vaeltavat uusille nukkumisalueilleen, jossa ne toivovat tulevansa huomatuiksi (- keskellä kulkuväylää on tehokas, samoin kuin sohvan valtaus!)

Epäuskoisina vähäisistä aktiviteeteista, ne uskaltautuvat lähemmäs ja kokeilevat erilaisia huomionherätysmenetelmiä

Surusilmät ja syvä huokaus toimii usein

Kunnes myöntävät, että paska päivä tuli ja siirtyvät pettyneinä potemaan masennustaan pimeimpään nurkkaan

Johtopäätöksenä voimme toideta, että koirat nukkuvat erilaisissa asennoissa ja paikoissa. Ja nauttivat gradun kirjoittamisesta ihan yhtä vähän kuin se, jonka piti sitä tänään oikeasti kirjoittaa.